Perinteet vs. Me

Perinteet

Teki mieli kirjoittaa vähän naimisiin menemisen perinteistä, sen verran paljon ollaan jo pohdittu oman H-päivän kulkua ja sisältöä. Haluan ihan erikseen kaikille mielensä pahoittamiseen taipuville korostaa, etten tässä nyt arvostele tai millään muulla tapaa arvota seremoniallisia traditioita. Kaikki mahdolliset vaihtoehdot ovat varmasti hyviä ja kauniita. Tässä on nyt kyse täysin meidän omista, itsekkäistä näkemyksistä, joita halutaan soveltaa meidän hääpäivään ja sen odotukseen. Ajatteluani ohjaa hyvin pitkälti käsitys siitä, että mitään ei tule tehdä vain siksi että joskus on tehty niin. Oma tyyli on paras tyyli, ja jos sillä pystyy vähän ravistelemaan niin aina parempi!

Ymmärrän, että kaikilla pareilla on esimerkiksi erilaisia perhetaustoja ja tilanteita, mutta itse en usko siihen, että lupaa solmia liitto pitäisi kysyä joltakin ulkopuoliselta taholta; omilta vanhemmilta, tulevan puolison vanhemmilta tai kirkolta tai valtiolta. Yhteinen elämähän on kuitenkin, tai ainakin sen 
pitäisi olla, vain kahden ihmisen välinen asia. Edelleen on ehkä kuitenkin hyvä kysyä siltä
aiotun liiton toiselta osapuolelta suostumusta 

Esimerkkinä vanhoista ja käsittääkseni aika kiistellyistä perinteistä, morsiamen isältä tämän tyttären käden pyytäminen tuntuu minusta todella hassulta ajatukselta siinä vaiheessa, kun on asuttu yhteisessä kodissakin jo useampi vuosi. Luulen, että vuosien aikana on useimmiten jo selväksi, onko sinut ”hyväksytty” vai ei. Ja mitäs sitten, jos kysyessä vastataan, ettei se nyt oikein sovi niin laitetaanko siinä vaiheessa sitten lusikat jakoon, jonkun toisen mielipiteen perusteella? Voitte varmaan jo päätellä, etten tätä perinnettä toteuttanut.

Uskon, että kosinta on jokaisen parin omannäköinen tapahtuma. Ehkä tästä johtuen meillä ei Kiiran kanssa myöskään ollut ”perinteistä kosintaa”. Ollaan jo ihan meidän suhteen alkuajoista pohdittu yhdessä meidän suhtautumista avioliittoon niin paljon, että tavallaan jo aikoja sitten sovittiin, että naimisiin mennään jossain vaiheessa. Tän jälkeen järkeiltiin, että koska näin on jo luvattu toisillemme, niin tässähän ollaan jo kihloissa. Kihlaushan on lupaus avioliitosta? Järkiavioliitto.

Valittiin siis vaan sitten meille sopiva päivä virallistaa asia ja ostettiin yhdessä sellaiset sormukset kuin haluttiin. Tästä täytyy sanoa, että ohuesti harmittaa, kun en onnistunut järjestämään mitään hirveän romanttista Kiiralle, mutta ehkä meillä on meidän tyyliin elämässä romantiikkaa ihan riittävästi muutenkin.

Aika suuret suuntaviivat meidän päivälle on piirretty jo mun aikaisemman pohdinnan tuloksena. Olen jo nuorempana päätynyt eroamaan kirkosta, ja minulle onkin erittäin tärkeää, ettei meidän liittoa perusteta uskontoon tai sotketa korkeampia voimia kuvioon. Meillä ei siis tule olemaan kirkkoa, pappia tai alttaria. Saattaa tulla vanhan liiton sukulaisilta ilahduttavasti sanomista.

Ei siksi, että alttaria ei ylipäänsä ole, mutta meistä ei kumpikaan usko myöskään ”alttarille” saattamiseen. Tämäkin johtuu meidän perhetaustoista ja perustuu siihen, että tuntuu oudolta ajatella jompaakumpaa Kiiran vanhemmista ojentamassa häntä minulle kaikkien yhteisten vuosien jälkeen. Vielä ei ihan tarkkaan olla päätetty, kuinka tämä meidän seremoniassa toteutetaan, mutta luultavasti ilmaannutaan yhdessä. Tästä syystä emme myöskään näe toisiamme ”ensimmäistä” kertaa puvut päällä, kun meidät vihitään, vaan käymme ikuistamassa ”ensinäkemisen” reaktiot aikaisemmin päivällä. Mulla on luultavasti roskia silmissä niissä kuvissa.

 

Sen verran pitää kuitenkin turvata rauhaa, että hääpäivän aatto on varmaan pakko viettää erillään.

Muuten jännitys saattaa purkautua kevyenä ja hiljaisena mielipiteenvaihtona.

 

 

 

-Eetu