Rauhoittavia asioita

Tällä hetkellä kaipaan elämääni kaikista eniten rauhaa ja hiljaisuutta. Kenties koska vuosi alkaa olla lopuillaan (ja, let’s face it, 2019 on ollut yksi hyvin pitkä vuosi), kenties koska syyssää on saanut minut erityisen melankoliseksi. Kenties koska tahti on ollut aavistuksen liian nopea viime aikoina.

Tällä hetkellä minua rauhoittavat erityisesti sade (ja siitä ei Britanniassa totisesti ole puutetta), mahdollisimman rauhallinen ja työorientoitunut arki, villakangastakki ja paljaat nilkat -yhdistelmä, jordanialaisen Jadal-yhtyeen musiikki, inkivääritee ja päivittäinen meditaatio.

Rauhallista fiilistä tuovat myös uudet rapsakat Fretten lakanat (because I’m worth it jne), joogatunnit, kauniit ja lämpimät kotivaatteet (lähinnä kashmiria ja silkkiä, jos olen täysin rehellinen) ja erilaiset mindfulness-harjoitukset.

Lisää rauhoittavia asioita:

Mayfair-naapurusto (joka  on mielestäni yhdistelmä New Yorkin Upper East Sidea ja West Villagea) kukkaistutuksineen (kuinka lohdullista onkaan nähdä ulkokukkia vielä lokakuun puolessa välissä), lauantaikävely joka alkaa ennen aamukahdeksaa (onko muuten mitään enemmän energisoivaa kuin suurkaupunki aamuvarhaisella viikonloppuna?) ja glitterkynnet.

Liberty-tavaratalo (suosikkikauppani koko maailmassa) rauhoittaa myös, samoin kuin Garance Doré (erityisesti tämä kirjoitus <333 ja tieto siitä, että maailmassa on sellaisia naisia, kuten Garance).

Eniten itseäni kuitenkin rauhoittaa huomio siitä, että pääni sisällä on rauhoittunut…kliseistä, mutta joskus täytyy käydä hyvinkin alhaalla, että osaa taas arvostaa tasaista ja rauhallista – eli tavallista elämää arkiasioineen.

Rauhaa kaikille toivottaen…

Lue myös:

Ota aikaa uuden luomiselle

Marokko-unelmointia

Elämänfilosofiani

kulttuuri ajattelin-tanaan oma-elama

Mitä jos ei tunne kuuluvansa mihinkään?

Postauksen otsikko kiteyttää viimeaikaisen mietintäni: en tunne kuuluvani oikein mihinkään. Pohdintani liittyy voimakkaasti tämänhetkiseen väliaikaisuuden tunteeseeni – ja toisaalta myös siihen, kuinka parissa kuukaudessa mentaliteettini muuttui pysyvän kodin rakentamisesta kirjaimellisesti matkalaukkuelämään.

Mutta onko kuulumattomuuden ajatuksen oltava pelkästään kivulias? Kun ei tunne kuuluvansa mihinkään, voi toisaalta tuntea kuuluvansa kaikkialle.

Mieleeni tulee ystävääni, joka omien sanojensa mukaan kykenee tekemään jopa hotellihuoneesta kotinsa. ”Home is where I am”, hän sanoo. Ihailtava asenne. On myös loogista, että hänellä on työ, jonka parissa hänelle kertyy pitkälti toistasataa matkapäivää.

Pohdintojeni keskiössä ovat melko suuret käsitteet kuten koti ja identiteetti. Mistä kodintunne oikein syntyy ja tarvitseeko paikassa, jonka tuntee kodikseen asua pysyvästi? Kuinka paljon kotimme määrittää identiteettiämme?

Ajattelisin, että kodintunteen mukana tulee tunne siitä, että kuuluu johonkin tai jonnekin. Että on osa yhteisöä, oli se sitten naapurusto tai kokonainen kaupunki. Sellaisen tunteen mukana tulee täysin erilainen kiinnostus siihen, mitä naapurustossa, asuinkaupungissa tai -maassa tapahtuu – ja sitä kautta myös eräänlainen vastuu. (Tässä vaiheessa todettakoon, että itseäni kiinnostaa tällä hetkellä noin miljoona kertaa enemmän oman synnyinkaupunkini tapahtumat kuin se, mitä tämänhetkisessä asuinkaupungissani tapahtuu. Integraatio omalla kohdallani on tällä hetkellä siis oikeastaan täysin olematonta…)

Pohdintani (ja kai myös kipuiluni) jatkuvat. Puhutaan aiheesta kenties myöhemmin lisää…mutta: tuntuuko teistä, että kuulutte kaupunkiinne? Tai oletteko ”kotona”?

Lue myös:

Vapaudesta

Ikävä ja rohkeus (eli saman asian kaksi puolta)

New Yorkissa taisin kasvaa aikuiseksi

suhteet oma-elama