Viime aikojen haasteita (ja muutama ilo)

Elämme jännittäviä aikoja, ystävät. Mun koko viime yö ja tämä päivä ovat kuluneet jenkkivaaleja seuratessa. Suurin akuutti ilonaiheeni onkin ollut Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola, jota olen fanittanut jo yli kymmenen vuotta. Ihana Mika ja kutkuttavat paikat. (Ja kiitos Yle mielenkiintoisista aamuöisistä analyyseistä.) Mielessäni on ollut myös neljän vuoden takainen marraskuu ja vaalivalvojaisemme New Yorkissa – tuntuu kuin siitä olisi paljon pidempi aika. Voi kunpa voi aikamatkata Nykiin ja kertoa terveisiä tästä todellisuudesta. Tosin en ole varma, haluaisinko loppujen lopuksi tietää tästä yhtikäs mitään.

Mitä muihin ajankohtaisiin (ja ei-maailmanpoliittisiin) asioihin tulee, yksi viime viikkojen suurimmista haasteista on ollut kahden hyvin erilaisen kahvinjuojan tapojen yhteensovittamittaminen (tosin lähinnä mitä tulee kahviin, muut asiat sujuvat verrattain saumatta). Olen espressoihminen ja melko summittainen. Aamulla aivan ensimmäiseksi laitan Bialetin levylle ja juon kahvini nopeasti seisten (al bar). Toinen kahvini on yleensä kaura- tai manteilimaitoon valmistettu latte, jonka juon matkalla töihin/kirjastoon/arkistoon tai vaihtoehtoisesti työpisteelläni, riippuu missä olen. Et voilà, hyvin simppeliä.

Asuinkumppanini sen sijaan on paljastunut totaaliseksi kahvihifistelijäksi ja hänen kahvinvalmistuksensa muistuttaa uskonnollista seremoniaa papujen jauhamisen, punnituksien ja tietynlaisten vedenkaatoliikkeiden kanssa. Kirjoitin (monimutkaisen ja espressominääni jopa aavistuksen huvittavan) kahvinkeitto-ohjeet puhelimeeni ylös, joskin taidan olla nyt jo parin viikon jälkeen melko kartalla filttereistä, papujen jauhamisasteista, eri kannuista ja veden lämpötiloista. Valmistan toki itselleni aamuisin espressoni, mutta maistelen aina silloin tällöin kahvihifistelijän kupista – ja tässä todella paino on sanalla ’maistella’. On käynyt ilmi, että kahvimaailma onkin paljon laajempi kuin mitä tämä Bialetti-nainen on tiennytkään (sanon tämän neutraalisti. Oma suosikkini ja paljon tarvitsemani kick tulee parhaiten hieman kitkerästä espressostani. Kahvi numero kaksi on taasen aloitus itse työpäivään: ”Tässä mä nyt juon mun lattea ja lueskelen meilejä.”)

Ja sitten maskiasioihin. Vaikka olen liikkunut maski päällä kesästä lähtien ja varmaankin jollain tavalla jo tottunut sen käyttöön, haasteita piisaa. Kangasmaski tuntuu kaikista kivoimmalta kasvoilla, muttei suojaa samalla lailla kuin paperimaski (tai mitä materiaalia ne kirurgin maskeilta näyttävät suu-nenäsuojaimet ovatkaan). Valkoiset ja siniset maskit alkavat myös kyllästyttää. Olisi kiva löytää mustia tai värillisiä paperimaskeja. Kankaisia vaihtoehtoja minulla on jo runsaasti: pääkallomaskista vaaleanpunaiseen good vibes only -maskiin. (Eli kanssaihmiset voivat lukea kasvoiltani kätevästi, kannattaako mua lähestyä vai ei.)

Suurimmat maskihaasteet liittyvät tosin kommunikointiin. Englanniksi maski päällä tulen joten ymmärretyksi, mutta mon dieu miten hankalaa on kommunikoida maskin kanssa ranskaksi ja arabiaksi. Toisaalta, tulee ainakin puhuttua ja kuunneltua paljon rauhallisemmin ja tarkkaavaisemmin kuin aikaisemmiksi ja usein esimerkiksi asiakaspalvelutilanteissa fiilis on rento: molemmat osoittavat kohteliaasti korviaan, ”anteeksi, en saa selvää, voitko toistaa” ja niin edelleen. Huomaan myös nyökkäileväni ja hymyileväni paljon enemmän – tosin en tiedä kuinka hyvin jälkimmäinen näkyy maski päällä.

Kommunikoinnista tuli mieleen mun päivittäinen struggle jutella Alexalle eli älykotimme hengelle. Kuulemma pyyntöni ovat liian pitkiä ja kohteliaita (whaaaat!???) Mutta kai tässäkin pätee vanha viisaus: hiljaa hyvä tulee. Jossakin vaiheessa minä ja Alexakin varmasti ymmärretään toisiamme paremmin.

Anyways…tällaista täällä. Nyt nautin aurinkoisesta marraskuun alusta ja siitä, että voin käyttää pitkää toppatakkia (àla Upper West Siden asukkaat) ja tennareita. (Yksi oivallinen syy rakastaa marraskuun alkua! Ja niitä ei totisesti taida olla liikaa…)

Lue myös:

Mielessä nyt: kulttuuri ja kauneus

Currently

C’est moi

Hyvinvointi Oma elämä Suosittelen Ajattelin tänään

Rakkaalleni, tai: taidetta suruun

Kaksi asiaa jotka minua auttavat surussani ovat kirjallisuus, eritoten runot ja autobiografiset tekstit kuolemasta, ja musiikki. Hieman isoäitini kuoleman jälkeen luin Krista Launosen Ofelian suru -teoksen, joka kosketti syvästi. Nyt isäni kuoltua olen lukenut paljon Joan Didionin Maagisen ajattelun aikaa. Ja runoja! Kasapäin runoja. (Joista osa saa minut kirjaimellisesti raivon partaalle. On muuten mielenkiintoista huomata, kuinka jotkut värssyt ym. lähtökohtaisesti raivostuttava  tai kliseisyydessään puistattava ärsyttää. Mutta hei: annetaan sureville oikeus raivostua mitä oudoimmista asioista.)

Mutta sitten on ne runot, jotka yksinkertaisuudessaan ja nerokkuudessaan vain ovat niin hyviä, että kuolema tuntuu oikeastaan…no…en nyt voi sanoa, että kivalta tai siedettävältä, mutta jotenkin jaetulta, universaalilta ja ihmiseltä. Että jotenkin kuolema ja sen myötä tuleva suru eivät ole vain mörköjä sisälläni, vaan asioita joita niin monet muutkin ovat miettineet ja kohdanneet. Runoista mun suosikkeja ovat Juan Ramón Jiménezin The Final Journey ja Walt Whitmanin O Captain! My Captain! Molemmista tulee mieleen isä: toisaalta mun suuri suru, mutta myös meidän välinen ilo ja rakkaus. (Tosin Whitmanin runo ei ole erityisen valoisa, mutta se oli just sitä, mitä mä tarvitsin heti isän kuoleman jälkeen, kun koko asia tuntui niin epätodelliselta ja raa’alta).

Ja sitten on musiikki. Raivobiisit lenkeille. Itkubiisit rakkaisiin muistoihin. Mun hyvän ystävän mulle kuratoima surusoittolista, jonka ensimmäinen kappale, Jay Electronican A.P.I.D.T.A. saattaa olla mun uusi alltime favourite -biisi.

Sitten on tietysti isän lempikappaleet ja  meidän yhteiset suosikit. Yhtenä iltana, jonka isä lauloi mulle mun 20-vuotisjuhlissa. DorisSailing, Jykevää on rakkaus ja Hän, joista tulee mieleen kaikki ne hurjan hauskat illat, kun isän kaverit toi instrumenttinsa isän veneeseen. Takakannella soittimia oli sähköbassosta vahvistimineen kitaroihin, kellopeleihin, pieniin rumpuihin ja viuluihin. Lauloimme ja musisoimme aamuyöhön: HengaillaanIlta SaimaallaViidestoista yö, ja tuntui kuin ilta ei loppuisi koskaan. Ja entä se viime vuoden elokuinen iltapäivä, jolloin perheeni kesken ex tempore esiinnyimme meksikolaiselle vieraallemme. Matinean päätteksi äitini totesi ystävällemme: ”Luis, do you know what we are…we are happy…so very happy.” Ja mikä onni, että koko konserttimme loppurepliikkeineen tallentui videolle – se on suurin arteeni ikinä ja viimeinen tallenne meistä neljästä: isästä, äidistä, sisarestani ja minusta yhdessä.

Lue myös:

Muistiinpanoja surusta ja menetyksestä (osa yksi)

Muistiinpanoja surusta ja menetyksestä (osa kaksi)

Kulttuuri Musiikki