Persoonaa peliin?
Voi Jeba minkä kriisin (hyvän sellaisen) aiheutit mulle taannoin jossain kommentin sivulauseessa sanomalla ”vähän persoonaa peliin”. Siis minun persoonaa enemmän tänne blogiin. En mä uskalla. Samalla kuin kirjoitan tätä tiedän kuulostavani absurdilta. kenen muunkaan personaa mun blogiin voisi lisätä? Keijukaisten. Ne olisi varmaan tosi rakastettavia ja ihanan kevyitä.
Mun persoona on tällä hetkellä vähän palasina. Tai ei niin vähänkään. Töissä tulee ristiriitaista viestiä, en enää tiedä kahden vuoden jälkeen mihin uskoa ja missä kohtaa luottaa omaan arvostelukykyyni. Sitä omaa arvostelukykyä ei vain enää ole. Olen aika monesta suunnasta omassa elämässni saanut tänä keväänä totaalilyttäämisen, missä minä, minuus ja persoonani on kyseenalaistettu täysin. Minusta tuli littana. Katson littanaa minää ja koetan olla enää ärsyttämättä ketään. Ikinä. Ettei mua enää lytätä.
Sattuu olla littana.
Samalla mietin kuumeisesti miten olla olematta niin ärsyttävä, ettei kukaan vain huuda. Koen etten kelpaa omana itsenäni. Lyttäämisen lisäksi kaipaan tietysti paljon rakkautta, kehuja ja ihailua, että kasvaisin taas itsekseni. Mies on ollut väsynyt, se ei jaksaisi vain tukea: itken ja loukkaannun vähän kaikesta, tosi herkästi. Välttelen ihmisiä, koska en enää halua kuulla mitään, mikä romuttaa minua lisää. Mielummin istun yksin, täällä sohvannurkassa ja halailen tuota ihmistä, joka näyttää hyväksyvän minut tällaisenani.
Kommentoin jotain ihan pientä Puutalobabyn uhmakirjoitukseen. Vihaiset äidit hyökkäsivät kimppuuni, koska en voi lapsettomana olla mitään mieltä lapsenkasvatuksesta. Voi että, on mullakin mennyt hermot ja monesti tätinä lasten kanssa. Jälkeenpäin harmittaa, että tuli sanottua, koska ei lapsi voi täydellisesti toteuttaa mun mielikuvaa jostain. Vuosia tätinä olleena olen toivottavasti vähän myös pehmentynyt, todennut et tää ei nyt mennyt kuten mä suunnittelin, joten what ever. Kommentoin myös johonkin, että tuo ”sulla ei ole lapsia”- kortti on aika ilkeäkin, toinen kun ei ole välttämättä päättänyt olla lapseton. Minä luulin saavani lapsia viimeistään 24-vuotiaana. Sainkin masennuksen ja paljon valottomamman elämän täynnä menetyksiä.
Luin myös Sinkkublogin kirjoituksen imetyksestä. Kommenttiboksi muistuttaa sotatantereta. Voihan ihmisillä olla eri mielipiteitä. Ei niiden mielipiteet muutu sillä että tunget ne väkivaltaiseesti omaan muottiisi. Mielipiteet muuttuu hitaasti, suostutellen, järkevästi perustellen ja toisen mielipidettä kuunnellen. Välillä tuntuu, että Lily on muuttunut iltalehtien kommenttilaatikoiksi. Kura lentää ja roiskuu, mutta mitään oikeaa vuorovaikutusta ei saada aikaan. Pahaa mieltä sitäkin enemmän.
Nyt elämässä olisi ehkä tulossa ihan hyviä muutoksia. Olenko iloinen, juhlatuulella ja helpottunut? Olen. Olen myös peloissani, en saa unta, näen painajaisia että jokin menee pieleen, herään monta kertaa yössä ja kertakaikkisesti pelkään. Pelkään elämää.
Joten tänne blogiinkin olen kirjoitellut Tallinnasta, hiihtoretkistä, salaateista ja sellaisesta, joka ei ärsytä ketään. Vähän mietin tuon leiman laittamista viime postaukseen, en halua joutua toimituksen mustalle listalle. :) Mutta ehkä he ajattelevat sitä hauskana juttuna, joka lähti pettyneen tytön piirustuksesta.
Joten, täällä kirjoittelee ärsyttävä, säikähtynyt, itsekäs, pelokas pieni hiiri. Se ei kohta uskalla sanoa enää mitään, eikä varmastikaan kertoa mitä mieltä se asioista on. Ihailen niin kovin Ruskeita Tyttöjä, Laura T:tä, Minsua ja muita jotka vain sanovat mitä ajattelevat. Ihailen Puutalobabyn Kristaa joka jaksaa vastata mitä ihmeellisiin kommentteihin huumorilla.
Mutta, koska olen se perhanan ikuinen optimisti, niin mä luen self helppejä, keskityn muiden ongelmiin, auttamaan niissä jos pystyn ja katselen vaikka kolme tuntia kukkia, jos se vain saa mielen paremmaksi. Olen hiljaa tai valitan jos siltä tuntuu.
Sillä minä olen ihminen.
Keskeneräinen.
Ja minullakin on oikeus olla täällä.