Ensin keskityin tosi paljon blogiin ja instagramiin. Sitten tuli vielä yövuorot, ylityöt ja karmein flunssa, mitä mulla on ollut vuosiin. Näiden takia olen jättänyt painonpudotuksen suosiolla tauolle enkä ole itseäni siitä edes oikeastaan ihmeemmin moittinut.

Voisinko olla kovemmassa kunnossa? Todellakin. Voisinko syödä vieläkin terveellisemmin? Varmasti. Tarvitseeko mun olla kovemmassa kunnossa ja syödä vieläkin terveellisemmin? Ei välttämättä. Koen voivani melko hyvin. Olen juuri nyt onnellinen ja varsin tyytyväinen itseeni ja elämääni ja haluan siitä vain nauttia, kuten myös tästä kesästä! Jos siinä sivussa onnistun painoa myös hiukan karistamaan, niin aina parempi! Yleensä multa kesäisin painoa vähän putoaa.

Muutaman kilon karistaminen ei oikeastaan tule muuttamaan mitään

En usko, että tämän nykyisen extrapainon pois karistaminen oikeastaan lopulta tulee muuttamaan kohdallani paljonkaan. Oikeastaan se tulee muuttamaan aika vähän. Tuskin laihtuminen tuo mitään uudenlaista autuutta tai onnea. Onneksi sitä en siltä odotakaan. En usko, että elämäni tulee mullistumaan tai muuttumaan ratkaisevasti paremmaksi. En enää odottele tässä sitä päivää  ”no sitten voin olla tyytyväinen itseeni ja elämääni” ja minusta tämä onkin valtavan tärkeää. Se olisi nimittäin silkkaa itsepetosta.

Tiedän tämän siitä, että olen lähestulkoon koko elämäni elänyt ollen enemmän tai vähemmän tyytymätön omaan painooni ja kokenut, että minulla on sitä ihan liikaa – ja kuitenkaan samaan aikaan lähes koko elämääni minulla ei ole ollut mainittavaa ylipainoa.

Painosta murehtiminen alkoi jo varhain

Elämässäni löytyy ihan vain pari ajanjaksoa, joissa en painoa oikeastaan miettinyt. Ihan pienenä lapsena tuskin mietin. Kouluikäisenä alkoi se murehtiminen ja tyytymättömyys omaan kehoon. Tuohon aikaan puhuttiin kohdallani pienestä lapsen pyöreydestä, josta aivan hyvin olisi voinut olla murehtimattakin, sillä se oli vain sitä: lapsenpyöreyttä. Sitten tuli aina kasvupyrähdys, jonka myötä olin taas varsin sopusuhtainen ja varmasti sitä paitsi täysin normaalipainoinen. Tämän huomaa niin selvästi katselemalla vanhoja valokuva-albumeita. Tyhmää olisi ollut tehdä siitä ajoittaisesta pienestä lapsenpyöreydestä ongelmaa, kun se asia ratkesi aina itsekseen täysin luonnollisesti kasvun myötä. Turhaa pahaa mieltä murehtimisesta vain olisi koitunut.

Kauneusihanteeni oli aivan vinksahtanut

Murehtiminen toden teolla alkoi tosiaan kouluikäisenä. Hulluinta oli se, että tuohon aikaan ihannoin niitä kaikista laihimpia luokan tyttöjä, joista ainakin osalla ihan tiedettävästi oli todellisia ongelmia jo alipainonsa kanssa. Jostain oli päähäni tullut tämä vinksahtanut ajatus siitä, että tuo on juuri hyvä, tuo kaunista ja vertasin itseäni heihin tuntien oloni umpikurjaksi ja rumaksi läskiksi, koska ulkomuotoni oli aivan toisenlainen. Minulla oli sitä lapsen pyöreyttä kasvoissa. Ja ajoittain minulla oli tämä soma, pieni lapsen pömppömasu. Masu ei ollut litteä enkä ollut muutenkaan tosi kapea, vaan masu oli tämä pieni kumpu. Tämä ahdisti minua. Tunsin, että minussa on kaikki väärin ja pielessä.

Luonnollinen murrosiän vartalonkehityskin tuntui häiritsevältä

Aloin saamaan naisellisia muotoja ensimmäisten joukossa. Tämähän on aivan yksilöllistä, missä vaiheessa kehitys kenelläkin tapahtuu, ja silloin, jos on alipainoa (josta minulla ei ollut koskaan ongelmaa), silloinhan se varmasti viivästyy tai pysähtyy. Minun jalkanit eivät olleet pitkät, kapeat tikut, mitä olisin niiden toivoinut olevan. Olen lyhyehkö ja kun jalkani vielä naisellisesti täyttyivät, sain selkeät pohkeet. Minusta ne olivat tavattoman paksut ja kauheat pökkelöt. Tämä oli siis ala-asteella.

Samoin myös sain rinnat. Olin ystäväpiirissäni ensimmäisiä, joille sellaiset ilmestyivät. Minusta se oli ihan kamalaa. Muistan itkeneeni suihkussa koittaen painaa pikkuisia tissejäni takaisin sisään. Halusin niiden katoavan niin kuin ne olivat ilmestyneetkin. En halunnut niitä saakelin outoja ulokkeita! Halusin olla mahdollisimman littana niin kuin kauniit tytöt sen aikaisen kokemukseni ja käsitykseni mukaan aina olivat.

Mistä ihmeestä tämä luulo oli minulle tullut? Johtuiko se parhaasta ystävästäni, joka oli pitkä, laiha tyttö? Minä ihailin häntä. Minun silmissäni hän oli täydellinen ja juuri, mitä pitääkin olla. Vai johtuiko se siitä, että vaikutti siltä, että ne suositut tytöt olivat laihoja? Vai johtuiko se siitä, että mallit ovat pitkiä ja laihoja (ja yleinen ajatus on, että mallit ovat kauniita) eikä siinä maailmassa paljon muotoja nähdä? En todella osaa sanoa. Olin joka tapauksessa todella tyytymätön omaan kehooni ja häpeilin sitä.

Samaan aikaan tämä paras ystäväni taas kadehti kuollakseen minun kehoani. Hän haaveili siitä, mitä minä inhosin. Hän kahdehti sitä, kuinka minussa oli naisellisia muotoja. Minulla oli pohkeet, lantiota, rinnat. Hän taas kipuili paljon sen kanssa, että häneltä nämä silloin vielä uupuivat. Mietin aina tosi typerästi, että olisin koska vaan paljon mielummin liian laiha kuin liian lihava. Ikään kuin se olisi jotenkin suvaittavampaa. Lihavuus oli minusta vaan kauheinta – vaikka siis enhän edes ollut ihan oikeasti mikään lihava!

En ollut henkisesti valmis vartaloni alkaessa muuttua naiseksi

Omalla kohdallani keho kehittyi nopeammin kuin mieli. Olin vielä hyvin lapsenmielinen, kun rinnat kehittyivät ja kuukautiset alkoivat. Henkisesti en todellakaan ollut kypsä ikäisekseni. Mieli oli vielä lapsen, kun kroppa alkoi jo muuttua naiseksi, ja se oli melko ahdistavakin kokemus. En koskaan osannut ajatella, kuinka ikävää ja ahdistavaa sekin olisi ollut, jos minulla olisi ongelmana alipaino ja sen puolesta perässälaahaava vartalonkehitys. Silloin ennemmin tai myöhemmin olisin alkanut murehtia siitä, ettei minulla ole niitä naisellisen pehmeitä muotoja.

Muodot olivat minulle itsestäänselvyys ja jotain, mitä en olisi halunnut silloin, kun ne alkoivat ilmaantua. Kun valtaosa tytöistä alkoi kehittyä samaan tapaan kuin minäkin enkä takuulla erottunut enää joukosta, minua lakkasi häiritsemästä tämä vartalon muutos lapsesta naiseksi. Lakkasin kiinnittämästä siihen lähinnä huomiota. Se tuntui neutraalilta asialta siinä vaiheessa; vieläkään se ei ollut mitään, mikä olisi minusta ollut upeaa tai mistä olisin tuntenut iloa ja ylpeyttä ja osannut nauttia. En vain ollut valmis muuttumaan naiseksi.

En tajunnut olevani hoikka!

Olin aina tosi epävarma itsestäni ja ulkomuodostani. Yläasteen alusta lukion puoliväliin olin ihanteellisissa mitoissani. Olin hoikka, nätti, hyvännäköinen, fyysisesti melko hyvässäkin kunnossa. Pyöräilin tosi paljon ja lujaa. Minusta se oli yksinkertaisesti hauskaa. Vatsalihaksia vetelin menemään älyttömiäkin määriä välillä kuin vettä vain. En niinkään, koska olisin ollut koskaan mikään treenihullu. Muistan vain välillä kokeilleeni huvikseni, paljonko saisin menemään ja paljon meni. Silloin tein myös miesten täyspunnerruksia, en naisten kevennettyjä. Siinä vain ei ollut ongelmaa. Minusta ne oli jotenkin simppelimpiä.

Sääli vain, että itsetuntoni oli tavattoman heikko. En kokenut olevani yhtään upea, en kaunis tai nätti. En herran jestas oikeasti tajunnut edes, että olin hoikka! En sittenkään, vaikka minulla oli xs-kokoisia paitoja, jotka eivät kiristäneet ja joista en pursuillut. Välillä saatoin ostaa itselleni mieluisan söpön paidan lasten osastolta! Ja silti en hahmottanut tai kokenut olevani hoikka tyttö! Tuo on ainut aika elämässäni varhaislapsuuden lisäksi, kun en erityisemmin murehtinut painoa, en vain ajatellut asiaa ollenkaan tai kokenut olevani lihava.

Kun olin hoikka ja upea, silloin olo oli neutraali ja mieli vapaa keskittymään muihin asioihin kuin painoon. En todella saattanut silloin tajuta ja kokea, että näytin oikeasti hyvältä. En todella ymmärtänyt ottaa siitä kaikkea irti, että oli kroppa mihin vain ja olisi voinut korostaa sitä ja leikitellä erilaisilla tyyleillä. Tämä ymmärrys meni minulta ohi tyystin. Se oli jotain, mitä en tiedostanut ja mihin en kiinnittänyt huomiota. Sen tiedostin sitten kyllä, jos minussa oli joku grammakin ylimääräistä ja se aina heti moninkertaistui omassa mielessäni!

Painoa alkoi salakavalasti kertyä

Seuraavan kerran havahduin sitten havainnoimaan painoani jälleen kerran taas negatiivisesti tyytymättömyyden, ahdistuksen ja murehtimisen merkeissä, kun olin lihonnut ehkä viitisentoista kiloa siitä xs-tytöstä. Havahduin muutokseen vasta, kun painoa oli kertynyt siis aika reippaastikin. Sitten olinkin jo aika shokissa. Olin jo alkanut pitää sopusuhtaisuuttani ja hoikkuutani itsestäänselvinä, sillä ne olivat lopulta täysin luonnollisesti saavutettu ilman tavoittelua ja niitä oli ylläpidettykin tovin ilman mitään tietoisia ponnisteluja. Sitten uudenlaisen elämäntilanteen myötä aloin liikkua vähemmän ja herkutella enemmän – ja seuraukset olivat sen mukaiset.

Kun havahduin tähän muutokseen, tunsin olevani todella lihava ja vastenmielinen ja häpesin ulkomuotoani. En voinut sietää kuvajaistani. Minusta ei saanut ottaa kuvia. Piilottelin itseäni peittävien ja väljien vaatteiden alla. Eniten maailmassa minua inhottivat reiteni ja kaksoisleuka. Silloinkin olin varmaan kuitenkin vielä normipainoindeksin rajoissa tai ainakin melko lähellä enkä niinkään se tosi lihava, joksi itseäni ihan tosissani luulin.

jatkuu…

Kävin eilen ehkäisyneuvolassa. Käynnin tarkoitus oli uusia resepti ehkäisyvalmisteena käyttämiini minipillereihin. Resepti on kirjoitettu nyt kahdeksi vuodeksi eteenpäin. Oma toiveeni onkin, että ensi kerralla neuvolassa asioinkin jo päinvastaisissa merkeissä.

Tik-tak

En saata olla miettimättä, kuinka hassua tämä elämä oikein onkaan. Ensin sitä vuosikaudet huolehtii siitä, kuinka olla tulematta raskaaksi. Ja kuitenkin vielä voi koittaa sekin päivä, kun joutuu tosissaan murehtimaan siitä, kuinka tulla raskaaksi. Ei muuta voi kuin toivoa, ettei se tule tuottamaan ongelmia, kun on aika, mutta eihän näistä koskaan voi tietää.

Vieläkään en koe minulla olevan mitään varsinaista huutavaa ”vauvakuumetta”. Sen sijaan minulla on tämä pelko. Kasvava pelko. Minusta tuntuu, että tämä pelko on jollain tapaa asunut minussa jo pitkäänkin. Ehkä reilu kymmenisen vuotta.

Se ei ole tosiaan mitään, mitä miettisin päivittäin. Harvemmin oikeasti mietin, mutta joskus kyllä. Pelko nostaa päätänsä ja on ilmennyt joka kerta, kun kuukautiseni ovat olleet myöhässä, mutta sitten alkaneet lopulta kuitenkin. Vaikka tarkoitus ei tähän mennessä koskaan ole ollut tulla raskaaksi ja kyseessä olisi ollut noissa tilanteissa vahinko, kun olen ymmärtänyt menkkojen lopulta alkaessa, etten ole raskaana, tunne on ollut pettymys; huomaan, että ainakin osa minusta olisi aina ilahtunut yllätysraskaudesta.

Pelko on kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä: mitä, jos universumi ei olekaan aikeissa edes suoda minulle lasta? Entäpä jos se äitiys ei kuulukaan tulevaisuuteeni? Jos näin ei vain ole kirjoitettu. Jos niin ei vain ole tarkoitettu.

Entä jos äitiyttä ei olekaan minulle kirjoitettu?

Jos vahinkoraskaus olisi käynyt, olisin ajatellut, että näin oli tarkoitus käydä. Ajattelenkohan sittenkin niin, jos koittaa aika, kun yrityksistä huolimatta en vain tule raskaaksi ?

Entä jos elämäntilanne ei koskaan tule olemaan suotuisa lapsenteolle? Tai jos lopulta, kun siihen lähdetään, käykin ilmi, etten voi tulla raskaaksi ollenkaan?

Tämä yksinkertaisesti musertaisi minut ja särkisi sydämeni. Tiedän sen. Näin ollen jokainen vuosi joka kuluu ilman ihmettä, että olen tullut äidiksi, kasvattaa pelkoa. Tämä on biologiaa. Nyt käytännössä joka ainoa kuluva vuosi heikentää hedelmällisyyttä ja sen mukana mahdollisuuksiani.

Vältin kolmenkympin kriisin. Mitään sellaista ei tullut. En kokenut minkään muuttuneet. Sitä edeltäneet ehkä kaksi vuotta olin alkanut takaraivoni perukoilla pyöritellä tätä faktaa, että vaikka minusta ei itsestä tunnukaan siltä tai ole mitään kiirettä, kello tikittää jo. Aikaa ei ole loputtomiin.

Nyt, kun olen 31-vuotias, olen tosi tietoinen siitä, että olen 31-vuotias. Ja se johtuu siitä, etten ole vielä äiti, vaikka aina olen tiennyt, että jonain päivänä ehdottomasti haluan olla. Ikä on vain numero ja sitä rataa, mutta selitäpä se munasarjoille. Ei se ikä ihan kuitenkaan pelkkä numero ole. Ei sittenkään, vaikka olisi laillani kuinka nuorekas ja lapsenmielinen.

Olen vakiintuneessa parisuhteessa. Tämän vuoksi vielä tässä on jotenkin suhtkoht levollisin mielin, mutta kyllä sitä jo välillä miettii. Sen koko aika tuntee ja ymmärtää, että se aika on rajallinen ja se alkaa konkreettisesti käymään vähiin. Ei vielä nyt ihan tosissaan, mutta tässä hiljalleen. Sen verran, että näitä asioita joutuu jo alkaa tosissaan miettimään. Aivan vielä ei tarvitse tässä hyppiä seinille, mutta annetaan sille vielä tovi tai kaksi ja kummasti saatankin alkaa hyppimään.

Tulee näitä hetkiä, kun havahtuu kokemaan pientä haikeutta, hermostusta ja kasvavaa pelkoa: mitä jos tämä asia ei olekaan tiedossa minulle? Ympärilläni tuntuu tapahtuvan näitä vahinkoraskauksia, joista kuitenkin ollaan onnellisia. Ja sitä alkaa väkisinkin miettiä, että kai se minunkin vuoroni vielä tulee? Tuleehan ?

Elämäntilanne ei vain koskaan tunnu oikealta

Elämäntilanne ei koskaan tunnu oikealta. Pikkuhiljaa olenkin alkanut tässä miettimään, tuleeko se koskaan – nimittäin meinaan riittävän ajoissa – tuntumaankaan oikealta ja tuleeko sitä koskaan olemaan valmis siihen, että tietoisesti lähtisi raskautta yrittämään? Sitä on jotenkin odottanut aina kaiken olevan ensin tosi valmista ja selvillä. Onko sellaista kuitenkin turha odottaa? Elämässä koskaan ei kai valmista tulekaan ? Aina on näitä liikkuvia muuttujia. Aina on  erinäisiä asioita auki ja vähän vaiheessa.

Luulin vain elämäni menevän tosi erilailla. Kuvittelin jotenkin aina, että olisin kaksikymppisenä aloittanut vakipestissä jossain toimistohommassa sellaisessa paikassa, jossa luultavasti olisin pysynyt sitten koko ikäni. Se olisi tuonut minulle sen riittävän turvan ja tunteen taloudellisesta vakaudesta, joka olisi sallinut minun lisääntyä ja jäädä hyvillä ja rauhallisilla mielin äitiyslomalle. Jotenkin niin sen luulin menevän.

Elämä vaan ei mennyt niin. Koko elämäni olen saanut hyppiä määräaikaisuudesta toiseen. Jossain vaiheessa kuvittelin, että vielä se muuttuu ja löydän lopullisen paikkani. Enää en jaksa uskoa niin välttämättä koskaan käyvän. En ainakaan laskisi sen varaan. Nykyinen pesti on toki vakinainen ja siitä olen varsin kiitollinen, kun työssäni vielä kaiken lisäksi varsin hyvin viihdynkin. Teen kuitenkin niin sanottua lyhennettyä työviikkoa eikä työnantajallani ole minulle enempää tarjotakaan. Kieltämättä tämä ei ole ihan se asetelma, jota aina odottelin ja kaipailin.

Jos aivan väärin en muista, tästä on kirjoiteltukin, että moni nuori nainen nykyään lykkää lasten hankkimista myös juuri tällaisista työsuhteeseen liittyvistä syistä, kuten työttömyys tai työsuhteiden ainaiset määräaikaisuudet. Sitä vakipestiä on nykyään ihan pirun paljon vaikeampi itselleen saada, ja moni ei sitä ilman tahdo lähteä perhettä perustamaan. Tämä on ollut lähinnä se keissi minun kohdallani.

Ajat ovat toiset

Muutama vuosi taaksepäin osallistuessani Saranen Consultingin (=osa Baronaa) eTalousPro-koulutusohjelmaan juttelinkin asiasta erään ohjaajan kanssa. Sanoin, että vaikeinta tässä työttömyydessä sekä ainaisissa määräaikaisissa työsuhteissa on se, että elämää ei voi suunnitella tai alkaa kunnolla rakentaa, mikä taas on aivan perseestä. Miten tässä pitäisi muka pystyä mitään perhettä perustamaan, kun elämä on aina ja ikuisesti tällaista?

Hänen vastauksensa minulle kuului, ettei perheen perustamista auta jättää odottamaan tuota vakituisen työsuhteen ihmettä tänä päivänä. Jos ja kun aika on muuten otollinen ja on valmis, silloin se on tehtävä, oli työsuhdestatus mikä hyvänsä. Tämä neuvo tuli ihmiseltä, joka tuntee työmarkkinat, ja siinä mielessä se kertoi omaa lohdutonta viestiään. Hän vähän niin kuin sanoi, että minun tilanteessani hän ei todellakaan laskisi sen varaan, että tulen vakituiseen työsuhteeseen ensin työllistymään. Tulkitsin hänen sanomansa niin, että en voi ajatella näin ja pitää vakituisen (ja kokoaikaisen) työsuhteen puuttumista esteenä perheen perustamiselle tämän päivän Suomessa, koska muuten se perhe voi hyvinkin jäädä ihan oikeasti kokonaan perustamatta.

Työmarkkinat ovat muuttuneet eivätkä vakautta ja turvaa elämäänsä kaipaileville työntekijöille mihinkään edulliseen suuntaan. Onko se vain näin tosiaan, että tähän täytyy tämän päivän Suomessa työntekijänä sopeutua ja hyväksyä, että tätä tämä on nykyään, ei vaan auta minkään, parempi muuttaa omaa suhtautumistaan ja asennoitumistaan tilanteen mukaiseksi, koska tilanne ei ole tästä mihinkään muuttumassa? Vakituinen työsuhde on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys tämän päivän työntekijälle. Koen tilanteen ahdistavana ja masentavana. Tämä ei todellakaan kannusta minua hankkimaan lapsia, mutta auttaako tässä oikeasti muukaan kuin alkaa sopeutumaan tilanteeseen?

Kun kaikki ympärillä tuntuvat olevan pieniinpäin

Tuntuu siltä, että minne nyt katsookin, siellä on joku vauvan kanssa tai maha pystyssä. Oikeastaan kaikki seuraamani bloggaajat elävät nyt vauva-arkea tai odottavat. Some on täynnä suloisia vauvoja ja vauvamahoja. Tämä yhdessä sen faktan kanssa, että omilla munasarjoillani on jo se 31v mittarissa, herättelee minussa välillä näitä hermostuksen tunteita, huolta, pelkoa ja kaipuuta. Oman vuoroni ei tarvitse olla tänään tai vielä huomennakaan. Haluaisin vain tietää, että sellainen on kuitenkin vielä tulossa. Mutta miten sen voisi tietää? Eihän tässä elämässä ole mitään takeita, ei yhtään mistään. Sitä täytyy vain sietää.

Onneksi juuri tänään on taas yksi niistä päivistä ja hetkistä, kun kaikesta huolimatta olen ihan iloinen, ettei ole vielä lapsia, vaan sellaista luksusta kuin omaa aikaa, vapautta ja tilaa spontaanisuudelle ja aikuisten jutuille. Jos minulla olisi jo lapsia, tuskinpa kaduttaisi tai toivoisin, ettei minulla olisi. Eipä sitä usein kuule äidistä, joka katuisi äitiyttään ja tahtoisi palauttaa paketin haikaralle. Saa kai lapsettomuudesta kuitenkin myös nauttia? Aina sitä ei nauti. Joskus pelottaa ja hermostuttaa, jospa se oma vuoroni ei koskaan tulekaan. Toisinaan sitä kuitenkin huokaa tyytyväisenä, että juuri nyt näin on tosi jees!

Kuvat: Tanja Burtsoff