Näin julkilukijana joutuu aika ajoin selittelemään paitsi lukemiensa kirjojen määrää myös laatua. Yhtäältä ihmisiä kiinnostaa, miksi kirjablogeissa luetaan vain uusia kirjoja, kun taas toisaalta jotkut ovat hämmästelleet, että miten luet vanhojakin kirjoja, en minä vaan jaksaisi. Lukijasta siis riippuu, mihin huomio kiinnittyy ja mitä tulee ihmetelleeksi. 

Minusta kirjablogit edustavat pääosin hyvin tavallista lukemista, tai sellaista, miksi itse miellän normaalin lukemisen: melko suunnittelemattomaksi poukkoiluksi kaikenikäisen ja kaikenlaisen kirjallisuuden keskellä. Haluan seurata kirjakenttää ja uutuustarjontaa, mutta en mitenkään voisi luopua vanhoista kirjoista (”vanhalla kirjalla” tarkoitan nyt kaikkea ei aivan viime vuonna ilmestynyttä). 

Vanhoja kirjoja kannattaa nimittäin harrastaa monesta syystä:

Klassikot ovat ainakin yleissivistäviä, jos eivät kirjallisesti kiehtovia. Ja monet ovat sitäkin. Suomalainen realismi on vanhuudestaan huolimatta ajatonta ja monet ulkomaiset klassikot tiiliskivikoostaan huolimatta mukaansa vieviä ja monesti yllättävän romanttisia ja jännittäviäkin, kuten tämän kevään ”leffakirjat” Anna Karenina ja Kurjat.

Kun kirja tai ainakin sen kirjoittaja tai genre on jo ennestään tuttu, kirjan ääreen voi asettua levollisin mielin: tutun kirjan ääressä on hyvä rauhoittua. Usein ennestään tuntematonkin vanha kirja luo nostalgisen ja hassulla tavalla romanttisenkin olon. Tämä pätee muihinkin kuin esim. vanhoihin tyttökirjoihin tai omiin lapsuuden suosikkeihin.

Lapsuuden suosikeissa on usein se mukava puoli, että niitä lukiessa on lohdutettu olo – vaikkei olisi edes ajatellut tarvitsevansa lohtua.

Vanhan, tunnetun kirjan lukeminen on kiinnostavaa. Usein teoksesta on lukemaan ryhtyessään muodostanut jo jonkinlainen kuvan ja omaa käsitystään voi sitten peilata kritiikkeihin tai mielipiteisiin. 

Hyvä tarina ei koskaan vanhene.

Lukeminen ei ole suorittamista. Kirjapoukkoilu on sallittavaa ja suotavaa.

Kirja ei ole kertakäyttötuote, vaan ansaitsee tulla luetuksi moneen kertaan joko yhden ja saman tai monen eri lukijan toimesta.

Kun lukee jo tutun kirjan uudelleen, tunne on samanlainen kuin jos ystävä kertoisi yllättävän jutun: lukukokemus on aina sekä tutun turvallinen että jotain uutta tarjoava.

Kirjat ovat parhaimmillaan aitoa ajankuvaa ja auttavat hahmottamaan mennyttä. Tiedättehän sen sanonnan menneisyyden ja tulevaisuuden ymmärtämisestä.

Maailmassa on niin paljon kaikenlaisia kirjoja, että olisi hullua keskittyä vain uusiin teoksiin.

Vanhat kirjat ovat salaperäisiä. Kuka mahtaa olla omistanut tai lukenut tämän ennen minua? Joskus kirjasta löytyy vihjeitäkin siitä: 
 

– ja minä kuolen onnellisena tietäessäni, että jätän sen jälkeeni jollekin toiselle joka rakastaa sitä. Sirottelen siihen himmeällä lyijykynällä tehtyjä merkintöjä ja näytän siten parhaat kohdat vielä syntymättömälle kirjanystävälle.

Oikein vanhat kirjat ovat kauniita ja korvaamattomia, niiden esinearvo on suuri:

Kirjat tulivat turvallisesti perille, ja Stevenson on niin hieno teos, että se saattaa minun appelsiinilaatikoista kyhätyn kirjahyllyni häpeään. Minua melkein pelottaa käsitellä niin pehmeitä pukinnahkakansia ja paksuja kermanvalkoisia sivuja. Amerikkalaisten kirjojen kalmanvalkoiseen paperiin ja pahvisiin kansiin tottunut kun olen, en koskaan tiennyt, että kirjaa olisi tällainen ilo koskettaa.

Sitaatit ovat kirjanystäväystäväni antamasta viehättävästä vanhasta (!) teoksesta,  Helene Hanffin kirjeromaanista Rakas vanha kirja (ilm. 1970, suomeksi Karisto, 1982). Kuvissa taas on sukumökkimme kirjahylly. Siinä ei ole juuri yhtään sellaista kirjaa, jonka oikeasti haluaisin lukea, mutta kyseessä on silti eräs elämäni kirjahyllyistä. Onhan sen hyllyillä vanhoja, kauniita, nostalgisia, suvustamme ja sen aatteista kertovia, ajankuvaa avaavia ja jokakesäisestä tuijottelusta tutuksi tulleita teoksia. En voi kuvitellakaan uutuuksia tällaiseen kirjahyllyyn.