Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien – ja vähän myös Margaret Atwoodin runoudesta

kilpi_perhonenylittaatien.jpg

 

Onneksi on netti ja nettikeskustelut! Kahvittelijan kanssa runokirjapostauksen yhteydessä käymäni keskustelu sai minut hakeutumaan (erään) lempirunokirjani ääreen. En ollutkaan lukenut Eeva Kilven kokoomateosta Perhonen ylittää tien kokonaan kai kertaakaan sen jälkeen, kun ahmin sen ihastuneena ensimmäistä kertaa. Yksittäisiin runoihin olen palannut monesti, joko muuten vain fiilistelläkseni tai etsiessäni runoa tietystä aiheesta.

Tällä lukemiskerralla ihastukseni oli edelleen suurta, mutta sen laatu oli muuttunut yllättyneestä ja hämmentyneestä tasaiseksi ja luottavaiseksi. Tästä kirjasta en luovu.

Teos oli ensimmäisen lukukerran jäljiltä täynnä post it -lappuja: tämä on tärkeä, ja tämä, tämä, tämä. Nyt huomasin, että olin kiinnostunut osin eri runoista kuin viimeksi. Silloin minua olivat näemmä puhutelleet erityisesti arkisiin hetkiin ja naiseuteen, ylipäätään ihmisen elämään, liittyvät huomiot (nyt ne tuntuivat jopa hieman tylsiltä, eivät ainakaan niin läheisiltä). Tällä kertaa kaikkien merkityksellisimmiksi nousivat Animalia-sarjan ekokriittiset ja sanomaltaan painavat mutta helposti aukevat runot. Esimerkiksi Kun vain katsoo ja hiljaa -runo, jota hieman tässä lyhennän:

 

Kun vain katsoo ja on hiljaa
ymmärtää vähitellen kaikkien mielen,
tajuaa mitä puut haluavat sanoa,
mikä kasveja huolestutta,
kuulee kuinka marjat itkevät sukuaan.
Oppii lukeaan eläinten liikkeitä, katseita.
Miten harvoin me katsomme eläimiä silmiin.
Niiden silmissä maailma on
on avarampi kuin selityksemme.
– –
Hiljaa-katsominen avaa maailmojen rajat.
Kasvien kanssa, eläinten seurassa
ei puhe sulje portteja.

 

Lopulta innostuin Kilvestä niin, että tilasin itselleni pelkän Animalia-teoksen nettikirjakaupasta. Ilmeisesti olen alkanut kerätä sekä Kilven kokoelmia että yksittäisiä runoteoksia, kuten Risto Rasankin kohdalla. Luin muuten pitkästä aikaa Rasaakin. Ajatuksenani on kuvittaa joitakin ottamiani valokuvia runoilla ja etsin niihin tekstejä, löysinkin.

Kilven lisäksi olen hankkinut Margaret Atwoodin runoutta, koska Kahvittelija kehui sitäkin. En ymmärrä, miten en ollut aiemmin edes ajatellut tutustua Atwoodiin runoilijana. Vaan nytpä tutustun: posti kuljettaa minulle toivottavasti jo aivan lähipäivinä kokoomateoksen Eating Fire: Selected Poetry 1965-1995 sekä suomennetun runoteoksen Myös sinun nimesi. Jännittävää! Onko kenelläkään kokemuksia näistä teoksista?

 

Ja, vaikka sitäkin hieman jo runokirjapostauksen keskustelussa sivuttiin: luetko runoutta vierailla kielillä?

kulttuuri kirjat

Terveisiä Klovharulta, Toven ja Tuulikin saarelta

klovharu.jpg

Luoto on kooltaan noin 6-7000 neliömetriä, muodoltaan kuin atolli jonka keskellä on laguuni ja ympärillä kalliota; laskuveden aikana laguunista tulee järvi.

Aikoinaan hylkeet kuulemma leikkivät laguunissa kunnes tulivat järkiinsä ja muuttivat kauemmas. 

 

klovharu3.JPG

klovharu4.JPG

klovharu6.JPG

klovharu8.JPG

klovharu9.JPG

klovharu11.JPG

klovharu13.JPG

klovharu16.JPG

klovharu17.JPG

Minut oli vallannut uudenlainen irrallisuus joka ei ollut lainkaan eristyneisyyttä, vaan sitä että sai olla ulkopuolella, eikä ollut huono omatunto mistään. En tiedä, miten se kävi, mutta kaikki muuttui yksinkertaiseksi ja minä annoin itselleni luvan olla pelkästään iloinen.

 

klovharu24.JPG

klovharu27.jpg

Tottahan minä tiedän että merilinnut tulivat ensin! Niillä on vanhat rekisteröidyt reviirinsä, ties kuinka monen sukupolven ajalta, ja ilmiselvää on, että ne vihaavat meitä, ne syöksähtelevät kohti nokka auki ja kirkuvat. Tiirat ovat pahimpia, varsinaisia sotureita, ja kohdistavat kakkansa tarkimmin. Nämä hohtavat valkeat vapauden ja taivaanrannan symbolit tekevät meidät kohta hulluiksi. Tooti ei voi tehdä grafiikkaa ilman sateenvarjoa, ja kun hän hyppää narua aamuisin, se tulkitaan sodanjulistukseksi (mikä huvittaa minua). Me emme saa uida, emme laskea verkkoja, emme edes mennä venelle, minua ei ole ikinä vihattu näin antaumuksellisesti!

 

klovharu_gif.gif

 

Suuri haave toteutui ja pääsin eilen käymään Pellingin Klovharulla eli Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän kesäkodissa. En oikein saata vielä käsittää, että taianomaiselta kuulostanut Klovharu on oikeasti olemassa ja nyt minä olen nähnyt tuon pienen pienen talon lattian salaluukkuineen. Olen nähnyt Toven ja Tuulikin keittiön, kirjoituspöydän, kirjahyllyn, halonhakkuupaikan sekä maailman söpöimmän halkovajan. Olen nähnyt kallionkolot, joissa kasvatettiin, tai ainakin yritettiin kasvattaa, perunaa ja rantaniityn, jolla telttailtiin ja joka kunnostettiin kukkakedoksi. Olen nähnyt paikan, jossa ei ole mitään ja jossa on sittenkin kaikki. Ja olen nähnyt kiukkuiset lokit ja kiljuvat tiirat, koko muuttumattoman Klovharun maailman.

Kotiin palattuani en ole voinut ajatella kuin tuota epätodellisen viehättävää paikkaa ja sen ainutlaatuisia asukkaita. En osannut pukea tunteitani sanoiksi, joten annoin Toven itsensä kertoa: postauksen sitaatit ovat Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän hurmaavasta ja monin tavoin kiinnostavasta kirjasta Haru, eräs saari.

Haru, eräs ainutlaatuinen unelma – kiitos Tove ja Tuulikki, että saatiin käydä kylässä.

 

 

***

Olen kirjoittanut Haru, eräs saari -kirjasta täällä. Tässä vanhan blogini postauksessa olen taas kuvannut vierailua Tove Janssonin Ullanlinnan-ateljeeseen, jossa oli myös sellainen tunnelma, että Tove oli vain käväisemässä pois kotoa. Suositten erittäin lämpimästi myös BBC:n lähes tunnin mittaista dokumenttia Moominland Tales The Life Of Tove Jansson, joka löytyy YouTubesta. Niin vielä: kaikkien kannattaisi lukea Klovharunkin maailmaan johdatteleva Kesäkirja! Minä luin sen viimeksi englanniksi.

kulttuuri kirjat