Vähälevikkisten kirjojen arvioita

 

Salla haastoi muut kirjabloggarit jokin aika sitten listaamaan vähälevikkisistä kirjoista tekemiään blogiarvioita. Tässä tulee minun listani. Luulen, että bloginikin on aika vähälevikkinen näin juhannusviikonloppuna, mutta toivottavasti joku kuitenkin huomaa päivityksen. 🙂 Olen luokitellut kirjat ”vähälevikkisiksi” sillä perusteella, ettei niillä ole ollut viime vuosina juurikaan yleistä blogi- tai medianäkyvyyttä ainakaan minun tuntumani mukaan. Osa linkeistä vie vanhan blogini puolelle, muut tänne Lilyyn. Olen kirjablogannut 4,5 vuotta ja halusin poimia kirjaesimerkit koko ajalta. Listani oli aluksi pidempikin, mutta tässä seitsemän ensimmäistä mieleeni tullutta ”harvinaisuutta”:

 

Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia

Suoritin joskus syleisen kirjallisuustieteen perusopinnot avoimessa yliopistossa, ja Tyyliharjoituksia oli tenttikirja. Voi miten hankala tenttikirja se olikaan, sillä sitä ei meinannut löytyä mistään, kun halusin sen omaan hyllyyni. Vuosien ajan etsin sitä netti- ja oikeista antikvariaateista, ja lopulta tärppäsi: kannattaa jättää kirjanetsintäpyyntö Antikka.netiin. Pienessä kirjassa on vain yksi tarina, mutta se kerrotaan lähes sadalla eri tavalla. Kirja on hyödyllistä ja kirjoittamaan kannustavaa luettavaa: se havainnollistaa, miten valtava mahdollisuus kieli on, ja millainen vastuu sen käyttäjällä on. Saman asian voi todellakin kertoa hyvin monella tavalla.

 

Seppo Turunen: Lemmikkielämää

Korkeasaaren entisen johtajan kirja on kiukustuttavaa ja silti, tai juuri siksi, tärkeää luettavaa. Turusen teesi on lyhyesti se, että ihmisen eläinsuhde on mennyt pieleen ja lemmikkieläimistä on luovuttava. En näe asioita yhtä mustavalkoisesti, eikä se perustu vain siihen että minulla on kaksi rakasta rotukissaa, mutta on Turusella pointtinsakin, etenkin eläimien salakuljetuksesta. Turunen on aika ajoin ollut esillä mediassa, mutta hänen kirjastaan en ole nähnyt juurikaan arvioita; toisaalta kirjan aiheen kiinnostavuudesta kertonee, että bloggaukseni on jatkuvasti vanhan blogini luetuimpia. Vaikka Turusen kirja nostattanee lähes kenen tahansa verenpainetta, se puhuu myös lähes kaikille tärkeästä aiheesta.

 

Minna Saarelma: Kissojen nimipäiväkirja

Ja kun lemmikeistä puhutaan, vinkkaan hauskan Kissojen nimipäiväkirjan esittelyyn. Olen usein käyttänyt Kissojen nimipäiväkirjaa esimerkkinä siitä, etten ainakaan minä osaa taktikoida blogisisällön kanssa: muistan aikoinani miettineeni, onko hassua kirjoittaa kissojen nimppareista – ja niin vaan nimipäiväjuttu on blogini luetuimpia. Sen suosio taitaa selittyä kyllä silläkin, että kirja ei ole todellakaan nk. blogihitti. Minusta eläimien(kin) nimistä keskustelu on aina hauskaa, ja olen ilahtunut, kun moni on käynyt kertomassa postauksen kommenteissa oman kissansa nimen tarinan. (Minä en ole päässyt nimeämään vielä ensimmäistäkään kissaa itse, ikävää.)

 

Tove Jansson, Tuulikki Pietilä: Haru – eräs saari

Tove Janssonin kirjat tai hänestä yleisesti kertovat bloggaukset eivät ole harvinaisia blogimaailmassa eivätkä etenkään minun blogissani. Janssonin ja hänen elämäkumppaninsa Tuulikki Pietilän kesämökistään kirjoittama ja kuvittama kertomus Haru – eräs saari on kuitenkin harvinaista luettavaa jo siksi, että kirjaa on vähän kirjastoissakin. Luulin pitkään, etten saa sitä koskaan omakseni, mutta onneksi blogiyhteistyö toimii. Viime kesänä Linnea vinkkasi, että kirja on nyt Huuto.netissä, ja voi onnea, sain oman aarteen. Haru – eräs saari sopii Tove-fanien lisäksi kaikille merta, saaristoa ja yksinkertaista mökkeilyä rakastaville. Kirja on taattua Tovea: hauska, tarkka, liikuttava, maailmaa ja ihmistä ymmärtävä.

 

Jyrki Pellinen: Satuja huonokuuloisille

Pari vuotta sitten ilmestynyt pienen pieni ja ohuen ohut novellikokoelma sisältää hyvin lyhyitä novelleja. Tarinoita yhdistää se, että ne on kerrottu elottoman esineen tai asian näkökulmasta. Olen bloggauksessani luonnehtinut lukukokemusta näin: ”Pienimuotoinen, tarkka ja rauhallinen kerronta on aina viehättänyt minua, ja useimmissa Pellisen pienoisnovelleissa siihen yhdistyy vielä ripaus sadunomaisuutta, jopa surrealistisuutta. Aivan kaikista kertomuksista en erityisemmin pitänyt, mutta kertomukset kiinnostivat minua suuresti sekä yksittäin että kokoelmana. Minullakin on tapana inhimillistää tai sanoisinko tarinallistaa luonnonilmiöitä, joten sain helposti kiinni tarinoiden perusideasta. Lukeminen oli jopa opettavaista ja lukufiilis samanlainen kuin hyvien runojen ääressä: Noinkin maailman voi nähdä. Kaikesta voi kirjoittaa.”

 

Caj Westerberg: Yönmusta, sileä

Tämä (jo esineenäkin) kaunis runoteos yhdistää kahden edellä listatun kirjan piirteet: se kertoo koskettavasti ja aidosti saaristosta ja sen teksti on hyvin lyhyttä, runot ovat paikoin haikujakin lyhyempiä. Mutta kun osaa tiivistää parilla sanalla runon hetken, muuta ei tarvita. Tieteellinen, akateemisen punnittu mielipiteeni on: ihana kirja!

 

Riitta Rossilahti:  Vihreä viittani – My Green Cape

Ja tässä teoksessa on sitten niitä haikuja. Olen ostanut kaksi Rossilahden teosta Akateemisesta kirjakaupasta ja saanut niiden esipuheista selville, että Rossilahti on haikurunoutta suomeksi ja englanniksi harrastava eläkeläisisoäiti, jonka haiut ovat saaneet kansainvälistä huomiota, palkintojakin. Netti ei Rossilahtea tunne, ja se on harmi. Minulle Rossilahden pienet runoteokset ovat tuoneet iloa ja myös inspiraatiota: pidän haikukuvien ”maalailusta” itsekin. Olen käyttänyt bloggauksessani esimerkkinä Rossilahden runoudesta esim. tätä haikua:

 

Kuvat elävät

kivet rantavedessä

valosta syttyvät Living stones paintings in shallow water kindled by light  Muina esimerkkeinä olivat voineet olla esimerkiksi Peter Bichselin Lastentarinoita tai Venny Soldan-Brofeldtin Merimajamme ja me. Myös alkuvuodesta ilmestynyt Rakkauteni Afrikka, joka sai minut juuri adoptoimaan sarvikuonon, ansaitsisi mielestäni vielä enemmän blogi- ja muutakin huomiota. Jos haluat lisää kirjavinkkejä, lue myös listaukseni aiheesta Blogiajan Top Ten.  

Hyvää juhannusviikonlopun jatkoa! Mitä olette lukeneet juhannuksena?

 

Minä en voi kehua olleeni kovinkaan harvinaisen teoksen ääressä, sillä olen vihdoin lukemassa Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -romaania. Ainakin alku on taidokas ja vaikuttava.