The People in the Trees: Hanya Yanagiharan erikoinen esikoinen

Hanya Yanagihara valloitti lukijat Pieni elämä -romaanillaan, mutta se ei suinkaan ollut kirjailijan esikoisteos. Yanagiharan ura alkoi viidakon vihreyteen sijoittuvalla The People in the Trees -kirjalla, joka on ehkä jäänyt vähemmälle huomiolle kuin rakastettu keskimmäinen.

Kirja on Norton Perinan mukaomaelämäkerta, jonka tämä kirjoittaa saatuaan vankilatuomion lapsen hyväksikäytöstä. Elämän vaiheita aletaan kerrata lapsuudesta saakka, mikä ei välttämättä ole niin kovin kiinnostavaa, vaikka lukija saakin jo sieltä viitteitä Perinan ikävästä persoonasta: hän kiusaa äitiään ja rääkkää eläimiä. Aikuisena mies jatkaa samalla linjalla, sillä hän on töissä koe-eläinlaboratoriossa.

Ura saa uuden käänteen, kun Perina lähtee antropologien matkaan mikronesialaiselle saarelle, Ivu’ivulle. Tutkijat jäljittävät heimoa, jonka jäsenten sanotaan olevan harvinaisen pitkäikäisiä. Ryhmä törmää ennen pitkään ”uneksijoihin”, satoja vuosia vanhoihin ihmisiin, joiden ruumis on kuolematon mutta mieli ei niinkään. Korkean iän takaa saarella elävä kilpikonna, opa’ivu’eke, jonka lihaa syödään syntymäpäiväseremonioissa. Heimon juhlallisuuksiin kuuluu myös nuorten poikien joukkoraiskaaminen, ja Perinallakin on oma kohtaamisensa viidakon varjoissa. Tuo kohtaus alitajunnassaan mies adoptoi vuosien saatossa Ivu’ivulta yli 40 lasta.

Huhhuijaa! Kirjan lukeminen jättää hämmentyneen olon. Teos on melko tasapaksu, ja ihmettelin välillä, eikö se lopu ikinä. Tasaisuuden keskellä kuvaillaan kuitenkin kasuaalisti seksuaalista väkivaltaa. Toisaalta sivuille on saatu mahtumaan niin kolonialismi- kuin ekokritiikkiäkin: jokainen voi arvata, mitä länsimainen, vanhenemista pelkäävä ihmiskunta tekee lähes koskemattomalle saarelle, kun saa kuulla ikääntymistä hidastavasta taikakeinosta.

Omituinen, todella omituinen kirja.