Mihin se aika meni? Keski-ikä sai pohtimaan elämänkaarta

Täytin vuosi sitten 40, ja se sai pohtimaan (ikäiseni) ihmisen elämänkaarta. Vaikka kaikkien polku on yksilöllinen, on asioita, joihin useimmat törmäävät varttuessaan.

Lapsena emme oikestaan tiedä elämästä mitään. Käymme koulua ja näemme kavereita, harrastamme ja tapaamme sukulaisia. Elämä on huoletonta. Olemme itsekkäitä, kiusaamme luokkatovereita, ajattelemme omaa napaamme.

Meidän 80-luvulla syntyneiden sukupolvikokemuksiin kuuluvat viiden markan irtokarkkipussit kioskilta, pitkät päivät ulkona ystävien kanssa huidellen (ilman puhelinta), biisien nauhoittaminen radiosta C-kasetille…

Teininäkin olemme edelleen aika itsekeskeisiä ja kehittymättömiä, vaikka emme tietenkään tiedosta sitä itse. Yläasteella jakaudutaan nörtteihin ja pahiksiin. Luojan kiitos lukiossa on enää pelkkiä nörttejä. Vieläkään ei tarvitse kantaa vastuuta oikein muusta kuin koulunkäynnistä, illat voi pyhittää vapaa-ajalle.

Millenniaalit muistavat teiniaikansa ”ryyppäämisestä” (siksi sitä sanottiin) ja repussa lämmenneistä Upcidereista ja Red Bull antaa siivet -hokemasta.

Opiskeluaika yliopistossa on parasta aikaa. Omasta kodista herääminen ensimmäistä kertaa on mielettömän ihana tunne. Sängyssä on ylioppilaslahjaksi saadut Marimekon lakanat, Siwasta ostetaan halvinta ruisleipää (50 senttiä). Tili on välillä nollilla, mutta on mahtavaa olla aikuinen.

Kummastellaan, miten yläasteesta ”on jo niin pitkä aika”.

Valmistumisen jälkeen on löydettävä töitä. Yliopistokaupungissa se on kinkkistä. Opiskelukaverit ovat saaneet jalkaa oven väliin sijaisuuksia tehdessään, mutta minä joudun muuttamaan työn perässä. Kokopäivätyöhön meneekin yhtäkkiä paljon aikaa – Big Brotherin katsomiseen ei sitä viitsi enää tuhlata. Aikuisen velvollisuudet tulevat tutuksi.

Lapsuus ja nuoruus tuntuvat nostalgisilta, onhan niistä jo aikaa. Kymmenen vuotta yo-kirjoituksista! Ei kun viisitoista vuotta! Viisitoista vuotta maisteriksi valmistumisesta! Kaksikymmentä vuotta yliopisto-opintojen aloituksesta!

Kavereiden kanssa kauhistellaan, miten aika meni näin nopeasti. Mihin se kului? Voiko yläastevuosista olla jo 25 vuotta? Vuotta! Seuraavat sukupolvet seuraavat perässä: kuuntelemme huvittuneina, miten kolmekymppinen päivittelee omien ylioppilasjuhliensa olleen vuonna 2014. Minulla voisi olla kollega, joka on syntynyt vuonna 2000!

Nelikymppisenä keho alkaa muistuttaa, että ei tässä ihan nuoria enää olla. Puolison kanssa vaihdetaan hartiahierontoja, illalla väsyttää, aamulla sängystä noustaan jäykkinä kuin rautakanget. Milloin mitäkin paikkaa kolottaa. Oikeasti emme vielä tiedä vanhuudenvaivoista mitään, mutta vitsailemme olevamme vanhoja/keski-ikäisiä.

Kun seuraamme väsyneitä pikkulasten vanhempia tai olemme itse sellaisia, alamme hahmottaa, millaista omilla vanhemmillamme oli, kun me olimme pieniä. Ovatko he valittaneet väsymystään ja lasten kiukuttelua ystävilleen? Ovatko he juhlineet sisäisesti, kun olemme menneet viikoksi ratsastusleirille tai hoitoon mummolaan? Ovatko he olleet jaksamisensa äärirajoilla?

Nelikymppisenä alkaa keski-ikäistyminen. Itse olen ollut aina vanha sielu, joka ei ole juuri viihtynyt baareissa, mutta viimeistään nyt moni ikätoveri vaihtaa juhlimisen marjastukseen, sienestykseen ja leipomiseen. Rauhoittumisesta ja keskiluokkaistumisesta vitsaillaan ja tehtaillaan meemejä.

Tulevista vuosikymmenistä minulla ei ole vielä kokemusta, mutta vaikuttaa siltä, että tätä voisi olla vielä luvassa:

Viisikymppisenä voimaannutaan ja todetaan, että eletään elämän parasta aikaa. Lukioajoista on jo kolmekymmentä vuotta!

Kuusikymppisenä lasketaan vuosia eläkkeeseen. Minun sukupolvellani siihen lienee tässä kohtaa vielä kymmenen vuotta. 1980-luku tuntuu todella kaukaiselta.

Seitsemänkymppisenä puheenaiheet ystävien kanssa pyörivät terveysasioissa: Kuka on käynyt lonkka-, kuka kaihileikkauksessa? Kenen selkää pakottaa, kenen ystävällä on dementia? Kenellä ei ole enää lupaa ajaa autoa, ja mitä lääkkeitä päivittäin syödään?

Kahdeksan- ja yhdeksänkymppisinä ollaan mahdottoman viisaita ja kokeneita, mutta nuoret lässyttävät jo ja puhuvat hyvää tarkoittavasti mutta ehkä tahtomattaan alentuvasti. Ei kannattaisi. Vanhoilla on mieletön elämä elettynä.

Satavuotiaana useimmat ystävät ja sukulaiset ympäriltä ovat jo kuolleet. Onnekkailla on joku, joka käy joskus tervehtimässä vanhainkodissa. Yläasteesta aikaa 85 vuotta, lukiosta 80, maisteriopinnoista 75. Eläkkeelläkin on ehditty olla jo 30 vuotta.

Miten se aika meni niin nopeasti?