Aamu

Unet ovat kirjoissa kaikista tylsimpiä kohtia. Silti minun on pakko kertoa omasta unestani, johon maanantaiaamuna heräsin, sillä se oli eittämättä saanut vaikutteita populaarikulttuurista.

En ollut minä vaan nuori mies, jonkinlainen pikkurikollinen ilmeisesti, ja minut oli lähetetty keikalle erääseen taloon. Perääni oli kuitenkin tullut palkkamurhaaja, jonka oli tarkoitus tappaa minut. Jouduin käsirysyyn, jossa olin tietysti heikoilla, koska hyökkääjä oli ammattitappaja. Lopulta sain hakattua miehen muusiksi tuolilla ja luulin tappaneeni hänet, kunnes B-luokan kauhuelokuvien tyyliin hänen silmänsä aukenivat ja hän alkoi keräillä itseään kokoon. Lähdin karkuun, juoksin pujotellen lähiön talojen välistä ja välttelin teitä.

Ei varsinaisesti hyvä uni. Jos elämäni olisi kirja, tähän sisältyisi jotakin symboliikkaa, mutta jätetään unien tulkinta sikseen.

Vihdoin lähiopetukseen!

Näin opiskelijoita livenä ensimmäistä kertaa sitten joulukuun. Miten ihanaa! Kaikki on niin paljon helpompaa ja mukavampaa itse paikalla, vaikka koronajärjestelyiden vuoksi ryhmä on jaettu kahteen luokkaan, ja opettaja sitten seilaa niiden välillä. Ryhmä aloitti nyt opetussuunnitelman mukaisen kirjallisuuskurssin, ja aloimme lukea selkokirjoja. Romeota ja Juliaa oli koulullamme ihan kunnon sarja, ja aika moni valitsi luettavakseen sen. Teoksesta pidetään lukupäiväkirjaa, ja maanantaina lukeminen näytti sujuvan aika helposti. Hyppytunnilla kuuntelin äänikirjaa ja söin eväitä sekä suunnittelin seuraavan päivän tunnit.

Kolmelta pidin tunnin toiselle ryhmälle, ja sen kanssa aiheena oli ihmistä kuvaavat adjektiivit (esim. oma-aloitteinen, itsenäinen) ja työnhakusanasto.

Kuuntelussa Hiljainen potilas

Useimmiten kuuntelen autossa äänikirjaa, ja tällä hetkellä menossa on Alex Michaelidesin (vai pitäsikö taivuttaa Michaelideen?) trilleri Hiljainen potilas. Alicia Berenson ampuu miestään kasvoihin eikä sano sen jälkeen enää sanaakaan. Mysteeri houkuttaa psykoterapeutti Theo Faberia, ja hän ryhtyy suorastaan yksityisetsiväksi haastatellessaan kaikkia Alician tunteneita ympäri kaupunkia. Teos menee sarjaan ”ihan ok”.

Kuudelta pidin taas tunnin, ja ihan kokonaan en pääse Teamsista eroon. Aikuisopiskelijat toivoivat kuka mistäkin syystä, että opiskeltaisiin jatkossakin verkossa. Onhan tähän jo totuttu. Käytiin läpi postpositioita ja järjestyslukuja, minkä jälkeen mentiin koiran kanssa pihatöihin ja nautittiin samalla auringonlaskusta. Korvanapeissa Hiljainen potilas.

Ajatukset töissä

Opettajan työ on niin intensiivistä, että työajatukset surraavat usein päässäni vapaa-ajallakin. Ei välttämättä mitenkään kielteisellä tavalla, mutta saatan käydä läpi menneitä tunteja ja keskusteluja, miettiä opiskelijoiden asioita ja suunnitella tehtävälistaa. Jos vertaan muihin tekemiini töihin, esimerkiksi tutkimussihteerin homman pystyi jättämään työpaikalle, samoin siivoojan. Siivous oli kyllä myös tylsää, joten sen perään en ole haikaillut. Olen tosin myöhemmin miettinyt, olisivatko päivät kuluneet rattoisammin, jos jo silloin olisi ollut BookBeat. Todennäköisesti!

Päässä pyörivät työjutut vaikuttavat kuitenkin siihen, että romaanin lukemiseen voi olla vaikea keskittyä. Saatan lukea yhden kappaleen ja huomaan, että ajatus harhautuu. Olen ottanut taktiikakseni sen, että luen kirjaa ääneen. Jos kirja on englannin kielellä, se toimii samalla ääntämisharjoituksena.

Luen paperikirjana Renee Knightin uusinta, The Secretarya. Päähenkilö Christine on uhrannut perhe-elämänsä ollakseen täydellinen sihteeri yritysjohtaja Minalle. Tähän asti teoksessa on pudoteltu pieniä vihjeitä siitä, että jotakin kohtalokasta tulee tapahtumaan, mutta vielä ei ole selvinnyt, mitä. Vaikuttaa kuitenkin kelpo trilleriltä.

Kirjastosta tuli ilmoitus varauksen saapumisesta (Colgan: The loveliest chocolate shop in Paris), joten pakkaan palautettavat kirjat kassiin seuraavan päivän kirjastokäyntiä varten.

Luen vielä hetken sängyssä The Secretarya ja sitten nukahdan äänikirjaa kuunnellen. Kun taas herään, en ole onneksi nähnyt palkkamurhaunia!