”Meistä koululaisista ja nuorista yleensä on kirjoitettu hirmuisen paljon roskaa. Aikuiset kirjoittavat meistä kaikenlaisia opettavaisia kertomuksia, joissa he yrittävät tehdä meidät paljon paremmiksi kuin olemme”, sanoo esipuheessaan Kirsti Ahlman, joka kirjoitti Kristina löytää kevään -teoksen teini-ikäisenä. Vuonna 1948 julkaistu ”nuorisonromaani” on nuoren kieltä nuorelle.

Kun minä olin nuori, tykkäsin hirveästi nuortenkirjoista, erityisesti Tuija Lehtisen kirjoittamista, enkä oikeastaan pysähtynyt miettimään, että niiden tekijä on oikeasti aikuinen. Nyt kun olen nelikymppinen, tykkään edelleen moderneista nuortenkirjoista, mutta näkökulmani on väistämättä jo hieman nostalginen ja tätimäinen.

Kristina löytää kevään -romaania oli kiinnostavaa lukea jo siksi, että se kertoo tekijän omin sanoin, millaista on olla nuori 1940-luvulla. Toisen maailmansodan kaikuja on vähäisenlaisesti, vaikkakin Hitleriin ja atomipommiin viitataan:

”Selitykseksi huomautin, että minä e n leikkinyt Hiroshiman hävitystä, vaan ainoastaan p a k k a s i n”, perustelee päähenkilö huoneensa kuntoa hieman tökerösti.

Kristinan elämä eroaa nykynuoren elämästä siinä, että esimerkiksi koulun retkelle mennään omilla hevosilla ja junalta haetaan kyläpaikkaan reellä. Ikävää ajankuvaa lienee myös se, miten kasuaalisti, jopa humoristisesti, koiranpentujen hukuttamiseen viitataan. 

Pitkään nuortenkirjoissa tapana ollut opettajien nimeäminen mahdollisimman hölmösti (tässä: Karjuva Jalopeura ja Dromedaari) tuntuu aikansa eläneeltä, ja myös päähenkilön vähän epäkypsä ja jopa pahansuopa käytös alussa saa minut melkein lopettamaan lukemisen. Muistutan kuitenkin itselleni, että sellaisia monet teinit nyt vain ovat, olin itsekin. Ja kappas, päähenkilö kehittyy kirjan aikana, ja loppusanoissa tekijä toteaakin:

”Ja tiedättekös, minusta tuntuu, että olen kasvanut ja vanhentunut hurjasti tässä lyhyessä ajassa, minusta tuntuu, että en ole enää sama Kristina Mäntyharju, joka aloitti tämän tarinan kirjoittamisen.”

Kirjan nuoret ovat tunnistettavia nuoria: on ystäviä, rakkautta, perhesotkuja, juhlia, kummitusjuttuja yökylässä. Virkistävää on, että Kristinalla on vanha nuohoojaystävä Juuso – ystävyyttä yli ikärajojen.

Ahlmanilla on välillä suorastaan tuijalehtismäinen kevyen ironinen tyyli, esimerkiksi silloin kun hän kertoo äidistään:

”- – mutsi ei puolestaan ole juuri koskaan kotona, hänen kun täytyy olla Avuliaat Naiset ry:n ompeluseurassa neulomassa housunkannattimia varattomille kulkureille tms.”

Kristina löytää kevään on kiinnostava nuortenkirja ajalta, jolloin en ollut vielä syntynyt. Pitkä miinus kuitenkin koiranpentujen tappamisesta.