Luin äskettäin Alex AsterinSummer in the City -rakkausromaanin, joka oli hyvä ja jossa pidin erityisesti siitä, miten yhdessä pääosassa oli New York.
Lukiessani taitoin sivuja hiirenkorville (jaiks!) myös muista syistä. Jotkin kohdat tavoittivat jotakin minua puhuttelevaa, ja palasin niihin vielä pari päivää kirjan päättämisen jälkeen.
Monin paikoin samastuin päähenkilö Ellen huonoon itsetuntoon:
”’Elle,’ he says, ’why is it so hard for you to believe people might actually like you?’
Because I don’t even like me, is what I don’t say.”
Parker, miespäähenkilö, huomauttaa, että Ellen kanssa on hauskaa olla.
”I almost snort out the hot chocolate I’m sipping. The word ’fun’ and me have never been in the same sentence before.”
Minua on pari kertaa sanottu hauskaksi, enkä yhtään ymmärrä, miten kukaan voi olla sitä mieltä. En ymmärrä, miksi joku haluaisi viettää kanssani aikaa. Kun minua pyydetään viidettä kertaa peräkkäin käymään, alan uskoa, että jostain kumman syystä kyseinen ihminen haluaa olla ystäväni.
Ystävystyminen kanssani on pitkä tie: ”I kind of want to be a hermit in the middle of Lake Como.”
Introverttinä nautin yksin olemisesta ja stressaannun, jos joudun olemaan liian paljon menossa. Vastapainoksi tarvitsen kuitenkin myös mieltä virkistäviä asioita, eli sosiaalista elämää ja kulttuuria.
Ellekin viettää uusien ystäviensä kanssa illan, joka päättyy karaokeen. Hän huomaa elävänsä niin kuin käsikirjoitustensa päähenkilöt sen sijaan, että vain kirjoittaisi heistä.
”It feels good. I can’t believe I almost made an excuse and missed this. There are moments in life, I think, that make you grateful you didn’t just stay in your room.”
Toisin kuin monet introvertit, en koskaan kadu sovittuja menoja. Jos olen lähdössä kaverin kanssa kulttuuririentoon, haluan oikeasti lähteä sinne. En toivo treffien peruuntumista enkä myöskään tee viime hetken ohareita.
Saatan kuitenkin joskus jättää menemättä esimerkiksi juhliin, joissa en tunne muita kuin kutsujan. Joskus myös menen juhliin, joissa en tunne muita kuin kutsujan.
Joskus rohkeus johtaa vaivaannuttaviin tilanteisiin. Joskus tutustun ihmisiin ja olen tyytyväinen, että lähdin.
Ellekin tekee itsestään havainnon:
”I’ve built a life outside of my writing, outside my apartment. It happened suddenly, without warning. One day, I woke up, and there was a little city built around me.
”Ilmastonmuutosta ei ole. Ilmasto on aina lämmennyt!”
”It’s the bread, stupid! Leipä ja peruna tuhoavat ihmisten terveyden!”
”Hei, mä vain ajattelen kriittisesti! Mä ajattelen omilla aivoillani enkä mene vain massan mukana. Tiedeuskovaiset nielee kritiikittä kaiken.”
”Kai mulla on oikeus mun mielipiteeseen! Eikö kaikki näkökulmat pitäisi ottaa huomioon?”
Kriittisiä ihmisiä on maailma täynnä. Haluaisin kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, että jotta voi olla kriittinen, pitää olla tietoa aiheesta, jota kritisoi. Jotta voi olla kriittinen, täytyy olla käsitys siitä, mitä on lähdekritiikki. Muuten kriittisyys on sitä, että silmät sokkona sohii ja yrittää osua maaliin.
Moni ”kriittinen” suhtautuu tieteeseen ja asiantuntijoihin yllättävän ylimielisesti. Hän kokee, että LVI-asentajan koulutus ja työura kauppakeskuksen vahtimestarina tekee hänestä pätevän sanomaan, että ilmastonmuutosta ei ole tai että se ei ole ihmisen aiheuttamaa. Hurjalla itsevarmuudella hän mitätöi tuhannet vuosikymmenien aikana tehdyt tutkimukset, joiden kannalla suuri tiedeyhteisö on.
Ehkä perimmäisenä syynä on alitajuntainen pelko: ilmastonmuutos on vain liian pelottava asia, epämiellyttävä totuus. Toisena syynä voi olla täydellinen tietämättömyys siitä, miten tiede toimii. Tiede on jo itsessään kriittistä, siihen ei tarvita satunnaista nettihuutelijaa kertomaan, että ”maapallo on aina lämmennyt, nih”. Kukaan tutkija ei yhden tutkimuksen perusteella väitä, että asia A on X, vaan tarvitaan lukuisia, toistettavissa olevia tutkimuksia sekä meta-analyysia, jotta voidaan tulla siihen johtopäätökseen, että ”asia todennäköisesti saattaa olla näin”. Tiede myös korjaa itseään, ja jos tieteellinen teoria on selvinnyt muiden tutkijoiden kritiikistä kunnialla, sitä voi pitää jo melko luotettavana.
Totta kai tieteellisissä tutkimuksissa on myös kyseenalaistettavaa. Tutkimusasetelma voi olla heikosti suunniteltu, tai tuloksia luetaan niin, että jotakin oleellista jätetään huomiotta. Joillakin tutkimuksilla voi olla myös rahoittaja, joka odottaa tietynlaisia tuloksia (esimerkiksi elintarvikejätin kustantama tutkimus siitä, että ultraprosessoitu ruoka on terveellistä). Kriittinen saa olla — jos osaa olla! Se, että pitää yleisesti hyväksyttyä tietoa valheena vain siksi, että se on yleisesti hyväksyttyä, ei ole vielä kriittisyyttä vaan tyhmyyttä.
Lähtökohtaisesti asiantuntijatieto on luotettavinta tietoa, mitä on. Jos kavahtaa sanaa ”asiantuntija”, voi miettiä omaa ammattialaansa ja omaa asiantuntijuuttaan. Miten tuskastuttavaa on, jos joku ulkopuolinen tulee kertomaan, ”miten asiat OIKEASTI pitää hoitaa”, ja itse kuulee jo ensimmäisestä lauseesta, että puhuja ei tiedä aiheesta mitään.
Omaa alaani (suomi toisena kielenä -opetus) tuntemattomilta saattaa joskus kuulla, miten ”opiskelijoille tulee opettaa vain kirjakieltä, ei väärää ja huonoa puhekieltä”. Sanat lausutaan äärimmäisen itsevarmasti sen sijaan, että vaikkapa alan ammattilaiselta, opettajalta, kysyttäisiin näin: ”Hei, mä olen vähän ihmetellyt, miksi suomen oppikirjoissa on puhekieltä. Onko siihen jokin syy?”
Opettaja voisi vastata, että joo, jokapäiväisessä elämässä selviytyminen! Suomen oppijaa ei paljon lohduta osata sanoa täydellisesti ”viisikymmentäviisi”, jos kaupan kassa sanoo kaksinkertaisella nopeudella ”viiskytviis”.
Jos minua välillä tökkii, voin vain kuvitella ilmastotutkijoiden turhautumisen — kyse on kuitenkin kirjaimellisesti elinkelpoisesta planeetasta, eläinten sukupuutosta, sään ääri-ilmiöistä, ilmastopakolaisista, elämästä ja kuolemasta!
Asiantuntija on siis aiheen asiantuntija syystä. Hän on opiskellut alaa, ehkä tutkinut alaa muutenkin kuin opinnäytetyön verran, tehnyt alalla töitä. Jos haluat kritisoida asiantuntijaa, varmista, että sinulla on aiheesta yhtä paljon tietoa. Tiedoksi ei riitä salaliittoteoreetikon Youtube-video, joka on ehkä voitu saada näyttämään uskottavalta mutta joka ei kestä lähempää tarkastelua. Tutkijan, opettajan tai vaikka alan opiskelijan video onkin jo luotettavampi lähde. Kaikki mielipiteet eivät ole samanarvoisia eivätkä ne voi ollakaan — yksi mielipide on muodostettu kokemuksen ja tutkitun tiedon perusteella, toinen mielipide syntyy uskomuksista ja luuloista.
Sen sijaan, että sokeasti kritisoit ilman omaa asiantuntemusta, kysy! Ole utelias, ota selvää (asiantuntijalähteistä, ei satunnaisilta ihmisiltä). Saa ihmetellä, mutta mieti, onko sinulla meriittejä haastaa alan ammattilaista. Jos ei, älä höpötä puppua siitä, miten kyseenalaistava ihminen olet. Todennäköisesti häviäisit väittelyn asiantuntijan kanssa muutamassa minuutissa ja vain nolaisit itsesi (muttet ehkä huomaisi sitä itse). Jos sinulla oikeasti on osaamista haastaa tutkittua tietoa tai alan totuttuja käytäntöjä, niin mahtavaa — luultavasti käyt jo hyviä ja hyödyllisiä keskusteluja aiheesta ja sinulla on väitteillesi vankkoja perusteluja.
En toki tarkoita sitä, että mitään ei nyt saisi kyseenalaistaa. Vaikka ei jonkin tutkimuksen sisällöstä ymmärtäisi mitään, voi lukutaitoinen ihminen huomata esimerkiksi tutkijan vahvan asenteellisuuden tai tieteentekijöiden epämääräiset kytkökset. (Kytköksetkään eivät aina tarkoita sitä, etteivätkö tulokset voisi olla tosia.)
Vaikka ei osaisi kyseenalaistaa, aina voi kysyä! Kysymällä oppii. Ja kun on tietoa, voi kyseenalaistaakin.
