Rakas Evan Hansen — Broadwayn huippuhitti Suomessa

Hei Evan Hansen! Tästä päivästä tulee huippupäivä, ja nyt kerron miksi…”

Evan Hansen (Petja Pulkkinen / Julius Suominen) on erilainen, yksinäinen poika. Hänen on vaikea toimia sosiaalisissa tilanteissa: kömpelöille keskustelunavauksille nauretaan tai niitä ei ymmärretä. Terapeutti on suositellut Evania kirjoittamaan tsemppikirjeitä itse itselleen, ja niin Evan tekeekin.

Eräs kirje päätyy kuitenkin vääriin käsiin, Connor Murphylle (Niki Rautén), jota tämän sisko Zoe (Riikka Riikonen) luonnehtii psykopaatiksi. Connor on helposti kiivastuva, väkivaltainen poika, joka Evanin tapaan on jäänyt ilman ystäviä. Kun Connor tekee itsemurhan, tämän taskuun jäänyt kirje tulkitaan jäähyväisviestiksi Evanille.

Evan ei saa paljastetuksi totuutta, joten hän joutuu hätävalheiden pyörteeseen, jossa mukana ovat Connorin surevat vanhemmat, Zoe ja tekaistua sähköpostinvaihtoa tehtaileva perhetuttava Jared (Samuli Pajunen) — Evan kun menee väittämään, että Connor ja hän olivat salaisia ystäviä, jotka viestittelivät ahkerasti.

Koulun nuoret haluavat, että Connorin muisto säilyy. Connor-projektia vetävät Alana (Lumi Aunio), Evan (Petja Pulkkinen) ja Jared (Samuli Pajunen). Kuva: Otto-Ville Väätäinen.

Musikaalissa on huumoria ja koskettavuutta. Nuorten yksinäisyys surettaa, ja itsemurha on surkea kuolinsyy. On surullista, että toiset jäävät ulkopuolelle ja vasta kuoleman jälkeen hylkiöstä tulee kiinnostava. Connorin muisteluun keskittyvä projekti osoittaa lukiolaisten tekopyhyyden: jokaisella on liikuttava somepäivityksensä tehtävänä, vaikka ei oikein muistaisi, onko koulun penkkiä kulutettu yhdelläkään yhteisellä kurssilla.

Karusta lähtökohdasta huolimatta esityksessä on hauskuutta. Evan joutuu koomisen kiusallisiin tilanteisiin keksiessään valheita selvitäkseen edellisistä valheista. Ilkeä perhetuttu Jared on roolihahmona mainio vastapari kiltille Evanille.

Musiikki toimii lavalla, vaikka kappaleita on loppujen lopuksi yllättävän vähän. Musikaali ei todellakaan ole läpisävelletty vaan hyvinkin dialogivetoinen. Evanin ääni ei aina soi ihan puhtaasti, mutta mielellään ajattelisi sen vain ilmentävän Evanin epävarmuutta ihmisenä.

Lavastukseen on tuotu nykyaika mukaan tyylikkäästi. Iso osa nuorten elämästä tapahtuu netissä, joten myös yleisö näkee kännykkäruudut, emojit ja viraalit ilmiöt reaaliajassa. Liikuteltavat lavasteet ilmaisevat milloin Evanin kotia, milloin koulua ja milloin Murphyn perheen taloa. Lähes joka kohtauksessa mukana oleva Evan siirtyy miljööstä toiseen muutamalla harppauksella.

Oli kiinnostavaa nähdä Rakas Evan Hansen lavalla. Olin lukenut sen aiemmin Val Emmichin, Steven Levensonin, Benj Pasekin ja Justin Paulin romaaniversiona ja pitänyt myös siitä. Muistelen kirjan loppupuolen olleen hieman tyhjäkäyntiä, mutta musikaalin intensiteetti säilyi myös väliajan jälkeen. Voin kuitenkin suositella lämpimästi sekä kirjaa että Helsingin kaupunginteatterin esitystä!

Kulttuuri Musiikki Teatteri

Ihastuin Veera Vaahteraan

Lukupiirimme joulukuun teokseksi ehdotettiin Veera Vaahteran Tarpeeksi täydellistä -kirjaa. Tunnustan, että katsoin vain jouluista kantta ja luin kuvaustekstin hyvin huolettomasti: ”Joulu täynnä salaisuuksia… perinteinen sukujoulu…” Juu juu, vaikuttaa hyvältä! Kun aloin kuunnella kirjaa, huomasin, että teos kertookin avoimesta avioliitosta: päähenkilö Lauran aviomies haluaa kutsua perheen jouluun mukaan tyttöystävänsä Ellenin.

Harmittelin hetken, etten saakaan perinteistä, jouluista, romanttista viihdekirjaa. Se, että Lauran mies Aleksi pakkaa laukkunsa ja lähtee viikonlopuksi yökylään rakastajattarensa luokse, on minulle vieras ja suoraan sanottuna vastenmielinenkin konsepti — eikä se johdu huonosta itsetunnostani tai muista käsittelemättä jääneistä kipeistä tunteista, kuten monisuhteisuuden kannattajat mielellään väittävät.

Silti huomasin pitäväni Vaahteran luomista henkilöhahmoista (useimmista heistä) ja tyylistä kuljettaa tarinaa. Halusin tietää, miten kirja loppuu. Joulun tunnelmaakin tuli, kun koko suku kerääntyi yhteen saman katon alle muutamien kommellusten jälkeen.

Kun aloin selailla kirjailijan muita teoksia, huomasin, että niissä on usein kekseliäs lähtökohta vähän Sophie Kinsellan tapaan. Henkilöt ovat erilaisia, eikä voi sanoa, että Vaahtera olisi jumiutunut toistamaan samaa kaavaa.

Jos en ihan pystynyt samastumaan joulukirjan perhekuvioon, Kevyesti kipsissä -teos puolestaan tarjosi sieluntoveruutta: päähenkilö Lotta on introvertti lukutoukka, joka viihtyy parhaiten nenä kirjassa. Edellinen poikaystävä Petteri on ollut mustasukkainen lukemiselle, ja Memmu-sisko yrittää saada Lotan joskus tapaamaan eläviäkin ihmisiä.

Memmu saa järjestettyä siskonsa elämään kaksi miestä. Toinen on ekstrovertti Olle, jonka iso suku, laaja ystäväpiiri ja siskon lapsipainostus jo suhteen alkumetreillä saavat yksinäisyyttä kaipaavan Lotan ymmärrettävästi ahdistumaan. Toinen on Jiri, joka on yhtä innokas lukija kuin Lottakin mutta joka ei herätä sellaisia romanttisia tunteita, joista Lotta on romaanien sivuilta tottunut lukemaan.

Molempia ihmissuhteita on kuvattu kiinnostavasti, ja Vaahtera taitaa dialogin. Kertojan ei tarvitse vääntää rautalangasta, millaisia henkilöt ovat (vaikka tarpeetonta selittämistä välillä onkin), vaan repliikit puhuvat puolestaan. Loppuratkaisu ei ole itsestään selvä: valitseeko Lotta Ollen, Jirin vai itsellisen elämän, joka sekään ei ole huono vaihtoehto?

Kuten käy aina, kun innostun kirjailijasta, aion nytkin kuunnella koko Veera Vaahteran tuotannon, jota on ilahduttavan paljon. Vaahtera on Pauliina Vanhatalon kevyemmän kirjallisuuden alter ego, ja tajusin, että Vanhatalon Keskivaikea vuosi on roikkunut lukulistallani jo jonkin aikaa. Mikäli se on yhtään niin mielenkiintoista luettavaa kuin kirjoittajan viihderomaanit, minun ei kannattane pantata sitä enää lukemattomissa vaan ottaa se kuunteluun saman tien.

Kulttuuri Kirjat