Juuso Määttänen ja Joonas Hytönen ovat kirjoittaneet muistelmateoksen Jyrki-ohjelmasta, joka toi musiikkivideot, livekeikat ja tutut juontajahahmot 90-luvun nuorten tv-vastaanottimiin. Kirjan kohderyhmänä lienevät ne entiset teinit, jotka teosta lukiessaan pääsevät nostalgiamatkalle. Toki Jyrki 1995 – 2001 — nuoriso-ohjelman nousu ja tuho käy myös katsaukseksi tuon ajan tapaan tehdä televisiota ja musiikkia.

Jyrki-kirja käy kronologisesti läpi ohjelman vaiheita, ja ääneen pääsevät ohjelmassa työskennelleet tunnetut ihmiset, kuten Katja Ståhl, Pizza Pekkarinen, Olli Oikarinen ja Joonas Hytönen.

Huomaa kyllä, että Hytönen on toinen teoksen kirjoittajista, sillä tämä esitellään kirjassa toistuvasti punavuorelaisena älykkönä. Se tuntuu oudolta, sillä mieleeni Hytönen on painunut lähinnä juontajana, joka aiheutti myötähäpeää hölmöillä jutuillaan. Kirjassakin annetaan noloista vitseistä esimerkki: Hytönen oli Spaissari-haastattelussa vitsaillut Baby Spicelle, että eikö tämä ala olla jo Old Spice.

Ja eikös Mattiesko Hytöseltäkin kyselty, miltä tästä tuntuu, kun adoptiopoika on osoittautunut tyhmäksi? (Ah, 90-luvun journalismia.)

Teoksessa on paljon toistoa, mutta toisteisuuden välissä on myös tietoa ja hauskoja yksityiskohtia.

Selväksi käy, että Jyrkiä tehtiin halvalla ja nuorten tekijöiden työtunneista tinkimättä. Päivät olivat ympäripyöreitä ja illat kosteita. Silti ohjelma ei missään vaiheessa ollut kannattava, ja MTV3:n tappiollisina vuosina se oli lopulta pakko lopettaa. Jyrki jätti kuitenkin jäljen suomalaisen musiikin historiaan, sillä se toimi monelle artistille todellisena ponnahduslautana menestykseen. Esimerkiksi Apulannan suosio räjähti sen jälkeen, kun Mitä kuuluu -video oli näytetty Jyrkissä.

Minäkin muistan pommittaneeni Jyrkin toimitusta fakseilla, joissa vaadin soittamaan Apiksen videoita, koska ”niitä ei ikinä näytetä”. Kerran Joonas Hytönen luki faksini lähetyksessä ja kommentoi: ”Huru-ukkoja!” Se oli minuuttini julkisuudessa.

Kirjassa paljastetaan Jyrkin tekijöiden pelänneen, että kukaan ei lähettäisi ohjelmaan fakseja, joten he olivat valjastaneet ystävät ja tutut viestinlaittoon. Pelko oli kuitenkin turha, sillä faksikone oli syytänyt paperia ulos taukoamatta.

Jyrki oli myös ensimmäisiä ohjelmia, joihin katsojat saattoivat lähettää tekstiviestejä — vaikkakin teknologian kehitys oli vielä sillä tasolla, että tarvittiin työntekijä naputtelemaan viestit ruutuun manuaalisesti. Jyrki oli interaktiivisuuden edelläkävijä!

Toinenkin Jyrki-muistoni liittyy Apulantaan. Bändin piti esittää uusi biisinsä ohjelmassa, ja olin jo innoissani menossa kotiin liimautuakseni ruudun ääreen. Kaverini pyysi minua kuitenkin luokseen ja lupasi, että katsotaan Jyrki yhdessä, vaikka hän ei silloin vielä mikään Apis-fani ollutkaan. Järkytyksekseni ensiesityksessä oli kuitenkin Anna mulle piiskaa -kappale, ja minusta, 11-vuotiaasta, oli todella kiusallista istua kaverin olkkarissa ja kuunnella biisiä piiskaamisesta. Miten mukavaa olisi ollut saada olla yksin!

Kirja avaa kyseisen Apulanta-esiintymisen taustoja. Biisi oli käytännössä Jyrki-keikkaa varten hätäisesti kirjoitettu, ja yhtye opetteli kappaletta vielä juuri ennen soittoa.

Myös muiden suomalaisten bändien historiaa avataan. Jyrki-kirjan sivuilla vilahtelevat Rasmus, Waltari, Egotrippi, Don Huonot, HIM ja Bomfunk MC’s. Musiikin lisäksi teoksessa keskitytään Jyrkiin kulissien takana: huonoon johtamiseen, työntekijöiden uupumiseen ja huonoon ilmapiiriin, mutta toisaalta myös oppimiseen, mahdollisuuksiin ja omanlaiseensa asenteeseen, joka oli mahdollista vain Jyrkissä.

Katsoitko sinä Jyrkiä?