Tunnustan, että ammattilehti Virke saattaa jäädä kuukausiksi odottamaan lukemista: se kun ei yhdisty ajatukseen itsensä hemmottelusta sohvan nurkassa teekupin kanssa hyvä lehti sylissä. Viimeksi ilmestynyttä numeroa (4/2023) selailin kuitenkin aamiaispöydässä, ja Paula Koskimäen juttu Seuraavan presidentin muistoja äidinkielen tunneilta olikin todella mielenkiintoinen. Jokaisen presidenttiehdokkaan vastauksessa oli jotakin, mikä erityisesti kiinnitti huomioni.

Ehdokkailta kysyttiin, millaisia muistoja heillä on äidinkielen tunneilta, millainen suhde heillä on suomen kieleen ja millaisena he näkevät suomalaisen koulutuksen tulevaisuuden. Ensimmäinen vastaaja on Jussi Halla-aho, joka toteaa olevansa kielitieteellisen koulutuksen saaneena keskimääräistä kiinnostuneempi ja tietoisempi kielestä ja kielellisistä ilmiöistä. ”Huolellinen ja monipuolinen puhuttu ja kirjoitettu kieli tuottaa minulle esteettistä ja älyllistä nautintoa.”

Halla-aho on mielenkiintoinen persoona siinä mielessä, että vaikka en jaa miehen maahanmuuttoon liittyviä ajatuksia, jotain erityistä täytyy olla ihmisessä, joka on väitellyt tohtoriksi kirkkoslaavin kielestä! Väittelyissä hän on myös taitava: rauhallinen, valmistautunut, aiheeseensa perehtynyt. Halla-aho argumentoi ja artikuloi niin, että vastapuoli sekaantuu sanoissaan tai nolaa itsensä huutamalla ja raivoamalla.

En voi kuitenkaan unohtaa Halla-ahon erikoista puheenpartta Bingobongolandioista ja väitteitä siitä, miten somalien on saatava (veronmaksajien rahoilla!) uudet lastenvaunut, koska nämä kuvittelevat pahojen henkien asustavan käytetyissä kärryissä. Tämä on höpsähtänyttä ja asiatonta argumentointia, joka kuitenkin kohderyhmäänsä uppoaa kuin veitsi voihin.

Poliittisesti korrektimpi, tämänhetkinen gallupsuosikki Alexander Stubb puolestaan yllätti paljastamalla, että ensimmäinen suomen kieliopin kirjoittaja Emil Nestor Setälä on Stubbin isoisän isän veli! Stubb ei ole kuitenkaan tullut Emil Nestoriin, sillä koulun kielioppitehtävissä Stubbin lapsia auttoi tämän englantilainen vaimo. ”Emil Nestor on varmasti kääntynyt haudassaan monta kertaa”, toteaa Stubb.

E. N. Setälä hyppäsi Stubbin vastauksesta silmille siksikin, että joskus vitsailimme kaverini kanssa siitä, miten innokkaat kieli-ihmiset voisivat nimetä lapsiaan. Itsestään selvä nimi olisi Osma (objektin sijainen määrän adverbiaali), mutta pojat voisi nimetä myös Mikaeliksi Agricolan mukaan ja Emil Nestoriksi kielioppikirjailijan mukaan. Ja jos Mikael saisi lapsia, veljestä tulisi Emil Nestor -setä. Fennistihuumoria, heh!

Sari Essayah sanoo, että äidinkieli oli hänen lempiaineitaan ja hän nautti tunneista, joilla keskusteltiin luetuista kirjoista. Essayah toteaa kauniisti, että suomen kieli murteineen on hänelle ”rikas aarreaitta”. Mikään muu ei meitä Essayahin kanssa toisiimme yhdistäkään. Turkistarhausta Essayah on puolustanut sanomalla, että ala saa jatkua mutta on tärkeää, että eläinten hyvinvoinnista huolehditaan. Erikoisesti valitut sanat, sillä turkisalalla eläinten hyvinvoinnista ei huolehdita, ei ole koskaan huolehdittu eikä koskaan tulla huolehtimaan. Ehkä sananvalinnoilla voi kieltää turkistilojen todellisuuden, pestä kätensä raakuuksista ja keskittyä alan tuottamiin tuloihin. Kirjojen lukeminen ei tälle kristitylle ainakaan ole opettanut empatiaa.

Minua ja Mika Aaltolaa puolestaan yhdistää sama äidinkielen opettaja, Irmeli Panhelainen. On hauskaa, miten monet presidenttiehdokkaat muistavat opettajiaan nimeltä, samoin näiden opetuksia. Aaltolan mieleen on jäänyt Panhelaisen kommentti: ”Mika, aine oli nyt taasen sellainen, että se on, mitä tahansa nelosen ja kympin väliltä.” (Pilkkuvirhe alkuperäistekstin.)  Aaltola toteaa, että äidinkieli on tärkeä aine mutta hän ei ollut siinä kovin hyvä. Ajatuksessaan Aaltola ei ole yksin, sillä harva kiistää äidinkielen opiskelun hyötyjä mutta harva sitä myöskään nimeää lempiaineekseen. Harmi kyllä!

Myös Pekka Haavisto muistaa äidinkielen opettajansa nimeltä, samoin tämän teettämän ilmaisutaidon harjoituksen, jossa oli tarkoitus eläytyä pilveksi, sateeksi, hiekkarannaksi ja miettiä, miltä tuntuu, kun öljysaasteet pilaavat hiekkarantaa. Tunneilla pidettiin ”kaikkien olentojen neuvotteluja”, joissa myös luonnolla oli ääni. Tuntuu jotenkin kuvaavalta, että Haavisto muistaa juuri tällaisen harjoituksen ja nostaa juuri sen haastattelussa esiin. Kunpa useampi ihminen osaisi kuvitella itsensä luonnon eri osasten asemaan.

Li Andersson puhuu siitä, miten meidän ei tulisi unohtaa sitä pohjaa, mille Suomen koulut ovat rakentuneet: maksuttomuudelle ja yhdenvertaisuudelle. Minussakin on selvästi vasemmistolaisuutta, sillä kun tein leikkimielisen ”Kuka presidenttiehdokas olisit?” -testin, sain vastaukseksi Anderssonin. Meillä on paljon yhteisiä arvoja, mutta Andersson sai aikaan myös oppivelvollisuusiän noston, mikä ei välttämättä näy tällä hetkellä mitenkään myönteisesti TUVA-ryhmissä ja toisen asteen oppilaitoksissa. Luultavasti olisi ollut parempi, jos toinen aste ei olisi muuttunut maksuttomaksi, mutta aika näyttää, miten lakimuutos vaikuttaa tulevaisuuden Suomeen. Ehkä se osoittautuukin lopulta nerokkaaksi!

Olli Rehn on kirjoittajatyyppejä: hän on kouluaikana voittanut kirjoituskilpailun ja myöhemmin kirjoittanut tietokirjoja sekä suomeksi että englanniksi. Nostan hattua julkaisseelle kirjailijalle, vaikka en Rehnin teoksia olekaan lukenut. Rehn on muutenkin minulle presidenttiehdokkaista vierain.

Arvostan sitä, että ehdokkaat ovat käyttäneet aikaansa äidinkielen opettajain liiton jäsenlehden kyselyyn vastaamiseen. Sydäntä lämmittää, että ehdokkaita on lähestytty muutenkin kieleen ja kirjallisuuteen liittyvissä aiheissa: nämä ovat olleet mukana kirjamessuilla ja kirjoittaneet kirjaesseitä Helsingin Sanomiin. Äänestyspäätökseen yksittäinen juttu ei välttämättä vaikuta, mutta niitä on kiinnostavaa lukea. Virke-lehden jutussa parhaan vaikutuksen tekivät namedroppaillut Alexander Stubb ja hiekkarannaksi eläytynyt Pekka Haavisto.