Fleishman is in Trouble on erinomainen sarja, ja Claire Danes on sen tähti

Fleishman is in Trouble -sarja kertoo Toby ja Rachel Fleishmanista (Jesse Eisenberg ja Claire Danes), joille tulee ero. Ennen sitä hyveellinen, potilaistaan välittävä lääkäri Toby ja uralleen elävä, pinnallisten seurapiirien ympäröimä Rachel ovat olleet törmäyskurssilla jo pitkään. Toby ei kuitenkaan pääse nauttimaan sinkkuelämästä kovin kauaa, sillä eräänä yönä Rachel jättää pariskunnan lapset eksänsä asuntoon ja katoaa.

Toby on sarjan nimen mukaisesti ongelmissa. Pitäisi huolehtia kahdesta lapsesta, käydä töissä sairaalassa ja selvittää, mihin Rachel on hävinnyt. Onko tämä vain itsekkäästi hylännyt jälkikasvunsa vai onko tälle tapahtunut jotakin vakavaa?

Sarjan päähenkilöitä ovat Libby Epstein ja Rachel Fleishman. Kuva: Disney.

Sarja liikkuu kahdessa aikatasossa. Nykyisyydessä Toby yrittää selviytyä uudessa tilanteessaan. Hiljalleen hän saa johtolankoja, jotka vievät lähemmäs Rachelin kohtalon selviämistä. Eron jälkeen hän on myös alkanut tavata vanhoja ystäviään Sethiä ja Libbyä (Adam Brody ja Lizzy Caplan), joista jälkimmäinen toimii sarjan kertojana.

Takaumissa kuvataan Rachelin ja Tobyn luisumista kohti eroa: kärjistäviä kohtauksia ovat ne, joissa Toby yrittää tulla toimeen vaimonsa rahaa ja valtaa rakastavien ystävien kanssa. Tobyn puolella on ensin helppo olla, vaikka jossain vaiheessa kitisevä marttyyri alkaakin vaikuttaa itsekkäältä.

Claire Danes osoitti jo Isänmaan puolesta -sarjassa kykynsä näytellä ristiriitaista henkilöä, ja hän hallitsee loistavasti myös Rachelin hahmon. Rachel on ulkokultainen, kunnianhimoinen, pelokas ja epätoivoinen. Kauniin hymyn takana on kauhua saavutetun aseman menettämisestä. Helsingin Sanomien arvostelun mukaan monet rikkaat newyorkilaisnaiset ovat samastuneet Racheliin ja tämän paineisiin, mikä tuntuu surulliselta.

Oikeastaan Fleishman is in Trouble on sarja epätäydellisistä ihmisistä — ei välttämättä pidettävistä tai ymmärrettävistä, mutta kiinnostavista. Näkökulma vaihtuu jossain vaiheessa Tobysta Racheliin, ja silloin Claire Danes pääsee tekemään hirvittävän trauman kokeneesta Rachelista inhimillisen hahmon. Danesin eläytyminen saa aikaan kylmiä väreitä.

Koko näyttelijäkaarti on toki vahva. V2.fin mukaan sarjan tekijät saivat rooleihin juuri ne ihmiset, jotka halusivatkin. Adam Brody esittää onnistuneesti nelikymppistä pintaliitäjää, jonka elämää joku saattaisi kadehtia: hän juhlii aamuun asti seuranaan joukko trendikkäitä bilettäjiä, ja hän vaikuttaa villiltä ja suositulta. Seth itse ei kuitenkaan enää ole tyytyväinen.

Lizzy Caplanin Libby on lähiöön jumiin jäänyt nainen, joka on saanut miehen ja lapset mutta kokee, että on menettänyt vapautensa. Myös Libbyn elämää saattaisi joku toinen kadehtia, ja kieltämättä tämän tyytymättömyys ärsyttää. Erinomaisen roolin Libbyn puolisona tekee myös How I met your mother -sarjasta tuttu Josh Radnor, joka on karistanut Tedin haamun harteiltaan niin hyvin, etten ensi alkuun tätä edes tunnistanut!

Lopulta Fleishman is in Trouble kertoo ehkä siitä, miten tärkeää on löytää ihmisiä, joiden kanssa voi olla oma itsensä. Tobyn olemuksesta huokuu rentous ja helpotus, kun hän pääsee vanhojen ystäviensä seuraan.

Ehkä me kaikki olemme joskus olleet tilanteessa, jossa läsnä olevien ihmisten kanssa ei vain synkkaa — minä ainakin olen. Tunsin eläväni sarjan mukana: kun Toby pinnisteli Rachelin piireissä, kiemurtelin kireänä, ja kun mies pääsi mukaviin juhliin, huojennuin.

Sarja muistuttaa myös siitä, että ei ole vain yhtä totuutta. Jos kuuntelee vain yhden osapuolen kertomusta avioliitosta, saa kuulla vain yhden näkökulman, ja se näkökulma voi olla värittynyt, kuin rikkinäinen äänilevy, joka toistaa sanomaa, jota se on tottunut hokemaan. Kiinnostavasti sarjan ranskankielinen nimi on Anatomie d’un divorce, avioeron anatomia, joka kuvaa sisältöä ehkä jopa osuvammin kuin alkuperäinen nimi.

Avioeron lisäksi minisarja kertoo monesta asiasta: yksinäisyyden pelosta, hyväksynnän tarpeesta, erilleen kasvamisesta, sietämisestä, siitä että nuorena tehdyt valinnat määrittävät loppuelämää. Teemat ovat isoja, ja olisin kaivannut niiden käsittelyyn vielä yhden jakson, sillä nyt sarja tuntuu loppuvan aavistuksen kesken. Vaikka Fleishman is in Trouble saa sopivan päätöksensä, hämmästyin hieman, kun kahdeksannen jakson jälkeen ei enää tullutkaan mitään.

Sarja perustuu Taffy Brodesser-Aknerin samannimiseen kirjaan, ja moni on jo kiirehtinyt sanomaan, miten sarja on huonompi kuin kirja. Minä en kirjaa ole lukenut, mutta ehkä juuri siksi sain nauttia parhaasta televisiosta pitkään aikaan.

Fleishman is in Trouble on katsottavissa Disney +:lla.

Kulttuuri Leffat ja sarjat Suosittelen

Hyvän ja huonon kirjan ennusmerkit

Mikä kirjassa houkuttelee lukemaan, mikä saa välttämään? Jos mietin kirjavalintojani, tietyt asiat toistuvat siinä, mitkä teokset päätyvät lukuun ja mitkä eivät.

Hyvän kirjan ennusmerkit

New York. Ikonisen kaupungin nimi tai pilvenpiirtäjien siluetti kannessa — minä olen myyty. Manhattan on niin monen teoksen tapahtumapaikka, että joukkoon mahtuu väistämättä myös heikkoja tuotoksia, mutta yksi tähti tulee aina miljööstä!

Ruoka. Rakastan ruokaa ja ruoanlaittoa, ja rakastan myös lukea niistä. Hillon valmistus, suklaakonvehdit, teeseremoniat — olen kirjan keittiöissä kuin kotonani. Tietokirjat ja rakkausromaanit, kaikki käyvät!

Tuoreet ideat romanttisessa kirjallisuudessa ja trillereissä. Chick litiä ja trilleriä mahtuu maailmaan niin paljon, että moni juonikuvaus on kuin toisensa kopio. Raikkaat ideat kiinnittävät heti huomion.

Tuttu kirjailija. On kirjoittajia, joihin voi aina luottaa. (Jotkut tosin jossain vaiheessa pettävät.) Esimerkiksi Karin Slaughterin ja Kate Mortonin uutuusromaaneja alkaa odottaa jo siinä vaiheessa, kun niiden julkaisusta ilmoitetaan.

Entisajan kuninkaalliset hovit, erityisesti Ranska, myös Britannia. Versailles’n ylellisyys, muhkeat mekot, hillittömät peruukit, hovijuonittelut, verinen kilpailu vallasta, Tudorit, etiketti… what’s not to love!

Suljetun paikan mysteerit. Arvoitukset kiehtovat: on rajattu henkilögalleria ja kysymys siitä, kuka on murhaaja ja miten murhaaja teossaan onnistui. Usein mukana on myös vaaran tuntu: kuolemia voi tulla lisää.

Keskipaksut kirjat. Teoksessa on hyvä olla noin 400 – 500 sivua, jotta juoni voi kehittyä rauhassa ja henkilöhahmot syventyä. Paksummissa kirjoissa on vaarana tarpeeton pitkittäminen ja se, että teos osoittautuukin tylsäksi. Ohuet kirjat puolestaan jäävät helposti vaikutukseltaankin ohueksi.

Huonon kirjan ennusmerkit

Noh, ne ohuet kirjat. Jätän satasivuiset vihkoset suosiolla lukematta. Eihän tuossa ajassa opi edes päähenkilöä tuntemaan.

Novellit. Novelleissa on ohuiden kirjojen ongelma: ne ovat liian lyhyitä. Novellin täytyy olla todella taitavasti rakennettu ja erityinen, jotta se jää mieleen. Luen novelleja lähinnä työn puolesta, ja kun on tarpeeksi monta kertaa analysoinut Maria Jotunin ”Untako lienee”, siitäkin alkaa tykätä (ja pitää suorastaan nerokkaana!).

Juonettomat kirjat. Olin ehkä ennen näitä kohtaan suopeampi, mutta nykyisin lukiolaisten perinteinen ”Kirja oli tylsä, koska siinä ei tapahtunut mitään” voisi tulla myös minun suustani. Mikäli teos vaikuttaa takakannen perusteella siltä, että siinä vain ollaan ja haahuillaan, se jää hyllyyn. Itse asiassa tällöin jo takakansiteksti saattaa olla niin tylsä, ettei edes sitä saa luettua loppuun!

”Kaunis kieli”, joka helisee tyhjää. Vaikka minäkin joskus kuvailen teoksen kieltä kauniiksi, muiden arvioissa sanapari saa karvat pystyyn. Kaunis kieli tarkoittaa liian usein tekotaiteellisia korulauseita ja tiettyjen tyylikeinojen ylenmääräistä viljelyä. Inhoan erityisesti tekstiä, jossa on paljon lyhyitä, jopa yhden sanan pituisia virkkeitä, ja predikaatittomia lauseita: ”Kuutamomaisema. Puiden välistä heijastuva valo. Varjojen leikki, kuin muistutus kuolemasta. Pelko. Ymmärrys.”

Avoimet suhteet. Olen liian monogaaminen, että välittäisin lukea avoimista suhteista. En jaa joidenkin ihmisten ajatusta siitä, että syy parisuhteiden ongelmiin on se, että kumppanilla ei ole lupaa käydä vieraissa.

Joskus on totta kai hyvä poistua mukavuusalueeltaan. Jos lukee kirjoja, joita ei tavallisesti lukisi, saattaa saada kiinnostaviakin kokemuksia. Usein on silti ennustettavissa, millaisesta kirjasta tulee elämys — ja millaisesta ei.

Mitä mieltä sinä olet? Mikä saa sinut tarttumaan kirjaan, mikä hylkäämään sen?

Kulttuuri Kirjat