Yael van der Woudenin The Safekeep on enemmän kuin miltä ensin vaikuttaa

”Little baby Jesus everywhere. They have no problem letting Jews into their homes as long as they’re carved from wood, do they.”

Hollanti. Toinen maailmansota on päättynyt viisitoista vuotta sitten. Isabel asuu edesmenneen äitinsä talossa, jossa laskee ja järjestelee pakkomielteisesti tavaroitaan. Hän ei ole kovin mukava ihminen.

Rauha järkkyy, kun Isabelin veli lähtee työmatkalle. Tämän tyttöystävällä Evalla ei ole paikkaa reissun ajaksi, joten veljen myötävaikutuksella Eva tuppautuu väkisin asumaan Isabelin luokse.

Eva ei ole kovin nöyrä vieras: hän linnoittautuu rakastetun äidin makuuhuoneeseen, nuuskii paikkoja ja juo viiniä palvelustytön kanssa. Isabel on raivoissaan, eikä asiaa auta se, että tavaroita alkaa kadota.

Eva alkaa silti vetää Isabelia puoleensa.

Vaikka merkkejä on nähtävissä, olen niille sokea. Rakkaustarina on tavallaan silmänkääntötemppu, vaikka on sekin välttämätön osa Yael van der Woudenin teosta The Safe Keep eli Paljon vartija. Romaani ei kuitenkaan ole ”vain” rakkaustarina.

Kirja kertoo holokaustista jotain, mistä harvoin puhutaan. Se ei kuvaa keskitysleirejä, mutta tuo juutalaisten kohtalon silti iholle. Ja se kuvaa ihmisiä, jotka totuus saa vaivaantumaan niin, että sen ympärillä kiemurrellaan kuin madot:

”Where did anyone go, Isabel. It was war, it was hunger. We were starving, we were living on rations. – – What time did I have to pay attention to anyone else? People left, people came, people ran away or hid away, I don’t know. I did not keep track where people went.”

Isabel muuttuu, ja kirja muuttuu sen kolmannessa, käänteentekevässä osassa. Ahaa! huudahdan mielessäni monta kertaa. Tämä selittääkin kaiken.

The Safe Keep on taidokas romaani, joka poikkeaa massasta. Se ei kosiskele yleisöään, mutta on onneksi lukijansa löytänyt.

(Myös kirjailijan kiitossanat ovat lukemisen arvoiset. Kiitos myös, Villasukka, kirjan ehdottamisesta!)