Mitä ovat nämä päivät, joina kaikki on sameaa ja maailma jähmettynyt paikoilleen? Herään päivä ja viikko toisensa jälkeen väsyneenä, oikolukuni edistyy niin verkkaisesti että näytän oikeastaan liikkuvani taaksepäin, ja on kuin olisin talomme tyytyväinen ja typerystynyt vanki. Ulkomaailmasta en tiedä enää mitään enkä välitä. Ajattelen alinomaa ruokaa. En ole kunnolla sairas enkä kunnolla terve, ja Tiitiäinenkin joko köhii tai oksentaa.

Samalla olen kuitenkin kiitollinen elämästä, kiitollinen työstä, kiitollinen lapsista puolisosta perheestä, kiitollinen kipristelevästä pakkasesta, muutamasta lumipäivästä ja vähenevistä vihanneksista. Viikottaisesta vihreästä laatikostamme on jo huvennut lehtikaali; pian saamme toivoa, että juuresten seassa olisi edes valkokaalta. Vuoden pimeimmät päivät ovat ohi, mutta heikoimmat ruoka-ajat vasta edessä. Kenties laskeudumme juuri hitaisiin aikoihin, hämärään, yksinkertaiseen, jotta kaikki voi kevään tullen taas puhjeta riemuisaan loistoonsa.