Kun nukkekoti pois kannettiin

Dollhouse

Siivotessani nukkekotia pois annettavaksi mieleni valtaa suru. Vasta viime talvenahan tämä jonkun rakkaudella käsin tekemä nukketalo saatiin vihdoin kuntoon, ostimme siihen kalliita miniatyyrilamppuja ja kämppis T väkersi sen parissa tuntikaupalla. Vuosia sen korjausta oli odotettu, vuosia Tuulitukka oli leikkinyt hienolla valaistulla nukkekodillaan ilman valoja.

Sisustusta siinä ei alkuun ollut myöskään, haalin huonekaluja kirpputoreilta ja saimme niitä vuosien mittaan myös lahjaksi, niin että nyt lopuksi niitä oli aivan liikaa. Osan huonekaluista Tuulitukka on tehnyt itse koulussa, ne ovat resuisia ja nekin joutuu nyt heittämään pois. Suunnaton vaiva kaiken sen eteen, että jonakin päivänä nukkekoti olisi täydellinen, siinä olisi parveke ja ovikello ja toimivat kattolamput ja valokatkaisimet ja hienot huonekalut, joiden keskellä nuket asuisivat, eikä leikeistä tulisi loppua… mutta nyt lapsi onkin kasvanut vanhaksi, hän sanoo ettei tarvitse nukkekotia enää, hän tarvitsee meikkejä ja korvakoruja ja puhelimen ja oman huoneen, eikä sinne mahdu nukkeja.

Eräänä talvena aloitimme myös stop motion -animaation, jonka kuvauspaikkana oli nukkekoti. Laadimme Rumpukarhun ja Tuulitukan kanssa hienon juonen: nuket tulisivat kotiin, kävisivät nukkumaan ja sammuttaisivat valot, mutta yöllä taloon hiipisi ikkunasta haltijoita, jotka panisivat paikat sekaisin. Saimme kuvattua kotiinpaluun, siihenkin meni tunteja, nukkeja oli vaikea saada pysymään pystyssä. Päätimme jatkaa myöhemmin. Sitä ”myöhempää” ei koskaan tullut. Nyt siitä on jo kai vuosia.

Pitäisikö animaatio kuvata sittenkin loppuun? Pakottaisinko lapset siihen, vaikka he ovat jo kasvaneet koko jutusta yli? Jäisikö heille silti hieno lapsuusmuisto? Oppisivatko he kenties jotain luovista projekteista, elokuvan tekemisestä, asioiden loppuun saattamisesta?

Suren, koska en ollutkaan se animaatioelokuvia lasten kanssa tekevä äiti, joka halusin olla. Suren, koska lapsi kasvoi isoksi ennen kuin ehdin tehdä kaikkea, mistä olin haaveillut. Suren, koska lapseni eivät ehkä myöhemmin muista lapsuudestaan sitä, että heillä oli valtava käsintehty nukkekoti, vaan sen, että heidän nukkekotinsa oli lähes aina rikki. Suren, koska monet asiat ovat nyt peruuttamattomasti ohi.

perhe ajattelin-tanaan lapset vanhemmuus
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *