Niin vain kävi, että kun viime kesän jälkeen saavuin hieman haikeana, kuten aina, Suomesta kotiin (aina on haikeaa lähteä – molempiin suuntiin), minua odotti kotikylässäni yllätys.

Olen asunut Berliinin laidalla nyt jo muutaman vuoden. Olen tottunut villisikoihin ja siihen, että kaupunkikaverit hengähtävät yhä uudelleen: ”Miten täällä voi olla näin raikas ilma!” Olen tottunut ajamaan pimeässä pyörällä metsän läpi juna-asemalle ja elämään ilman vietnamilaista ravintolaa joka kadunkulmassa. Mukulakivikaduista ja satavuotiaasta raitiovaunusta on tullut tuiki tuttuja.

En osannut kuvitella, että mikään täällä enää suuresti hätkähdyttäisi. Mutta kun näin jonkun sosiaaliseen mediaan postaaman kuvan toiselle raitiovaunulinjalle hankituista uusista vaunuista, olin pudota tuoliltani.

Nyt niillä pääsee myös jo ajelemaan. Berliinin kaupunkikuvassa näitä ei näy, mutta kun tulee meille, voi istahtaa kotoisan helsinkiläisen sporan kyytiin. Mainos-TV:issäkin pyörii vielä kuva tuiskuisesta Senaatintorista ja sen halki sisukkaana puskevasta suomalaisesta ratikasta.