Lapsemme ovat käyneet nyt neljä vuotta pientä, vanhempien perustamaa koulua, jonka ydinajatuksena on vapaus. Niin kauan, kuin oppilaat käyttävät ajan oppimista edistäviin toimiin, he saavat suurimman osan aikaa tehdä mitä haluavat. Käytössä on kirjoja, tehtävävihkoja, pelejä, erilaisia harjoituskortteja, matemaattisia materiaaleja, nappuloita, askartelutarvikkeita, tietokoneita, valtaisa metsäinen piha sekä vähintään kaksi opettajaa luokkaa kohden.

Kun kerron ihmisille koulusta, monista se kuulostaa hienolta. Todetaan, että lapset tarttuvat varmasti hanakammin tehtäviin, kun niitä saa valita itse, ja että varsinkin alakouluikäisille koulu sopii varmasti hyvin.

Samalla se kuulostaa kuitenkin vähän liikaa leikkimiseltä. Huomautetaan, että lapset päätyvät varmaankin tekemään vain itselleen helpoimpia juttuja, ja sitten tulee se yleisin: ”Oikeassa elämässä on kuitenkin pakko…”

Pakko. Siihen kysymys tuntuukin usein kulminoituvan.

Minä tunnen sen pakon oikein hyvin. Olin itse koko peruskouluaikani kuuliainen tyttö, joka teki opettajan asettamat tehtävät mukisematta ja kyseenalaistamatta. Ensimmäisellä luokalla tein jopa tavujenlukuharjoituksia, vaikka olin osannut lukea jo kaksi vuotta – mutta opettaja kun oli käskenyt.

Vuosien kuluessa jatkoin samaan malliin. Kielet, matematiikka ja musiikki olivat intohimojani, ja sain niistä vuosikausia likipitäen pelkkiä kymppejä. Myöhemmillä luokilla turhauduin, kun opetus eteni tuskastuttavan hitaasti. Luonnontieteet eivät taas olleet alaani lainkaan, ja mitä pidemmälle edettiin, sitä vähemmän niitä ymmärsin. Kokeisiin luin kuitenkin ahkerasti, olihan pakko, sain niistäkin hyviä arvosanoja – ja unohdin kaiken jo seuraavana päivänä.

Kun Rumpukarhu alkoi lähestyä koulunaloitusikää, aloin miettiä, miten hyvin käymäni viisi eri koulua olivat aikoinaan onnistuneet tehtävässään. Mitä olin koulussa oppinut? Oliko se valmistanut minua elämään? Ensimmäistä kertaa huomasin tosissani kyseenalaistavani suomalaisen koulujärjestelmän erinomaisuutta. Mitä syvemmälle kaivelin, sitä pienemmäksi käsiin jäävä ydin tuntui kuitenkin murenevan. Kyse ei ollutkaan suomalaisesta koulujärjestelmästä eikä koulujärjestelmästä ylipäätään; en kaivannut erilaisten järjestelmien asettelua parhausjärjestykseen tai niiden pientä hiomista reunoista. Halusin alkaa aivan alusta. Miten lapset oppivat? Miten me, ihmiset, opimme?

Kun katsoin neljävuotiasta poikaani, näin, miten hän oppi uutta joka päivä. Oivaltavaa oli tämä: hän oli oppinut kaiken, koska sillä oli hänelle merkitystä. Hän oli oppinut kääntymään, istumaan, ryömimään ja lopulta kävelemään yksinkertaisesti seuraamalla muita ihmisiä ja haluamalla kuulua joukkoon. Hän oli oppinut kolme kieltä, koska tarvitsi niitä voidakseen ottaa osaa ympäristönsä keskusteluihin. Hän oli oppinut syömään omin käsin, koska se oli hauskempaa; hän oli oppinut nimeämään eläimiä, koska ne kiinnostivat häntä; hän oli oppinut pyöräilemään, koska halusi. Kaikki se oli tapahtunut itsestään, totisesti leikkimällä, koska halu oppia uutta oli lapsessa sisäänrakennettuna eikä vaatinut kuin kytköksen hänen omaan elämänpiiriinsä.

Rumpukarhu oppi riemuiten, nauraen, eikä tuntunut saavan tarpeekseen. Joka päivä jokin uusi sana, jokin uusi motorinen taito. Samalla hän oppi tuntemaan itseään ja läheisiään. Kun siis aloimme miettiä koulun aloitusta, ajauduimme lopulta perustavanlaatuisen kysymyksen eteen: kitkisikö sen riemun hänestä koulu, jossa joka minuutti olisi aikataulutettu ja kaikki oppiminen tapahtuisi yhtenäisessä järjestyksessä? Osaisiko hän enää katsoa ympärilleen ja nähdä maailman oppimiskenttänä täynnä mahdollisuuksia? Tunnistaisiko hän enää omia kiinnostuksenkohteitaan ja uskaltautuisiko yhä kokeilemaan itselleen vaikeita asioita silloinkin, kun ei ollut pakko?

Berliiniläisiltä ystäviltämme olimme ehtineet tuolloin jo kuulla erilaisista ”vapaista” kouluista, joita on kaupunkiin perustettu viimeisten kymmenen vuoden aikana yhä enemmän, erilaisin painotuksin. Alkuun olin minäkin suhtautunut epäilevästi, mutta mitä enemmän minä ja Red purimme osiin omia oppimiskokemuksiamme ja luimme asiantuntijatekstejä oppimisesta, sitä mielekkäämmältä konsepti alkoi kuulostaa. Niin Rumpukarhu aloitti koulupolkunsa hyvin erilaisessa kouluympäristössä kuin suurin osa täkäläisistä ikätovereistaan, ja Tuulitukka seurasi häntä vuotta myöhemmin.

Ja entä se pakko? Totta kai sitäkin tarvitaan. On kuitenkin aivan eri asia, kumpuaako pakko ihmisen sisältä vai annetaanko se ulkopuolelta. Jos nuori päättää haluta opiskelemaan tietylle alalle, mutta vaikkapa fysiikan numero ei siihen riitä, hän voi hyvinkin päättää pakottaa itsensä opiskelemaan viikonloppuisin neljä ylimääräistä tuntia, vaikkei yhtään jaksaisikaan. Ja kun itse törmään työssäni tietokoneongelmaan, saatan pakottaa itseni opiskelemaan aihetta hieman, vaikka oikeastaan haluaisin vain nostaa kädet ylös ja todeta: en osaa. Niin lapsiin, nuoriin kuin aikuisiinkin pätee sama: jos kykenemme näkemään, miten tylsän aiheen opiskelu auttaa meitä saavuttamaan haluamamme päämäärän, kestämme kyllä pakkoakin. Sen sijaan ulkoisesta pakosta opittu ei löydä merkitysyhteyttä mielestämme ja unohtuu usein alta aikayksikön.