Äiti, mitä on kulttuuri?
” …
…
…ja sen maan kulttuuria.”
”Mama, mitä on kulttuuri?”
”Kulttuuriko?
Lapseni, se on sitä, mitä ihmiset jossakin maassa ovat tottuneet tekemään tietyllä tavalla. Vaikka kaikissa maissa on hyvin paljon samaa, eri kulttuurit näkyvät juuri eri tapojen eroissa.
Suomalainen kulttuuri vaikka, ajattelepa… Suomalainen vastaa kun ei kysytä, eikä vastaa kun kysytään – niin se on runossa muotoiltu. Suomalaisena olemista on hiljaa oleminen. Suomalaiset eivät puhu ihmisille, joita eivät tunne, ellei ole aivan pakko, ja tärkeää on aina se, ettei millään tavoin häiritse muita. Jos puistonpenkillä ikäihminen intoutuu juttelemaan vieraalle, häntä pidetään hieman höpsähtäneenä.
Juhlissa suomalaiset haluavat juoda paljon alkoholijuomia, minkä jälkeen he puhuvat kovaa ja kaikille; mutta ennen alkoholijuoman vaikutusta he istuvat hiljaa ja vakavina nurkassa. Suomalaiset tekevät aina niin, miten on käsketty tai laki määrää. Ja laki kieltää vaikka mitä, ihan vain varmuuden vuoksi.
Eivät saksalaisetkaan turhia puhele, mutta kuitenkin enemmän. Saksassa alkoholia ei juoda vain juhlissa vaan kaiken aikaa, puistossa, ystävillä, rannalla – mutta sitä ei juoda liikaa niin, että muututaan kovaäänisiksi ja sekapäisiksi. Saksalaisille määräysten oma noudattaminen ei riitä, vaan tärkeää on myös vahtia muiden toimia ja ojentaa heitä tarvittaessa. Saksalainen hakee vaikka omin käsin vieraan lapsen puusta tai vieraan aikuisen järven jäältä – eikä siinä haittaa lainkaan, että tulee räyhäämisellään häirinneeksi toisia.
Kun suomalainen mutisee vastaukseksi kaupan kassan kysyvälle katseelle ”siinä on kaks munariisipasteijaa” kengänkärkiinsä tuijotellen, siinä ei vierestä seuraavan toisen suomalaisen mielestä ole edes mitään ihmeellistä. Ja jos joku joskus villiintyy ehdottamaan yhteislaulua selvinpäin, koko seurueen yli pyyhkäisee valtaisa joukkokiusaannus. Jossakin toisessa maassa noloutta keräisi päin vastoin juuri se, ettei joku osallistu riemuisaan yhteislauluhetkeen.
Kesällä saksalaiset pakkautuvat asuntoautoihinsa ja ajelevat menemään Itämeren rannalle tai Etelä-Saksan leirintäalueille. Asuntoautonsa edessä he istuvat retkituoleillaan, juovat olutta ja syövät makkaraa, käyvät sitten ehkä katsastamassa jokusen linnan. Suomalaiset pakenevat kesämökeilleen ja saunovat saunomasta päästyään, kuuntelevat kuikan huutoa ja ihastelevat täydellistä hiljaisuutta (jonka sitten keskeyttää mökkinaapurin mölyäminen, mutta parempi kuitenkin jättää siitä naapurille sanomatta).
Kun yhdysvaltalainen tulee Suomeen tai Saksaan, hän hämmästyy ensimmäiseksi sitä, kuinka hiljaa kaikki ovat. Kuinka kukaan ei tunnu hymyilevän. (Suomalaisen ja saksalaisen mielestä perusteeton hymyileminen on epäilyttävää ja sitä paitsi valehtelua.) Saksalaisten puhetta hän pitää vihaisen kuuloisena ja suomalaisten jäykkyyttä epäkohteliaana. Hän ihailee siisteyttä, sitä kuinka hyvin kaikki toimii, puhdasta luontoa ja sitä, ettei missään tarvitse pelätä. Mutta hänelle jää tunne, että ihmiset ovat ilottomia.
Hän itse on joutunut jo tarhaikäisestä asti oppimaan, kuinka keneltä tahansa satunnaiselta ohikulkijalta on osattava kysyä, mitä hänelle kuuluu. Kaupan kassalta täytyy osata luontevasti tiedustella viikonloppusuunnitelmia ja hissiseuralaisen kanssa täytyy voida päivitellä säätä. Hymy kuuluu asiaan. Se kertoo, että ihmisiähän tässä molemmat ollaan, eikä toivota toiselle mitään pahaa.
Sitä on kulttuuri, sitä ja paljon muuta.
(Onneksi jokainen ihminen on kuitenkin aina enemmän kuin kulttuurinsa summa, ja jokaisella on joka tilanteessa aina vapaus valita toimia kulttuurinsa odotusten vastaisesti.)
Ja näiden kolmen kulttuurin välissä, vieressä ja alla sinä kasvat. Mitäköhän sinusta oikein tulee?”