Must see -leffat tarhaikäisille
Perheessämme ei ole televisiota. Eikä ole koskaan ollutkaan. Suomessa sitä tunnutaan joskus hieman oudoksuvan, mutta Berliinissä en ole kummajainen; pikaisesti mietittynä kymmenistä täkäläisistä ystävistäni ei tule mieleen yhtäkään, jonka olohuoneen nurkassa jököttäisi TV-ruutu.
Käsittääkseni televisiossa näytetään paljon hienoja, katsomisen arvoisia ohjelmia. Ja käsittääkseni vielä paljon enemmän täyttä roskaa. Aikuisten roska on jo ongelma sinänsä, mutta entä lasten roska? Ei kaiken tarvitse olla kasvattavaa, mutta kun niin paljon väkeviä ja vaikuttavia ohjelmia on kuitenkin tehty, onko pakko syöttää pahaa-aavistamattomille pilteille moskaa? Paha mieli tulee mössöstä, jonka ainoana tarkoituksena on tarjota tenaville purkanvenyvää viihdettä (ja siinä sivussa ehkä vahvistaa kapeita sukupuolirooleja, kasvattaa lapsista tehokkaita kuluttajia sekä saada heidät koukkuun telkkarinkatseluun).
Kaiken roskan seasta tuntuu nykyisin olevan vaikeaa löytää niitä aitoja jalokiviä, lastenohjelmiston aarteita. Hienoja lasten elokuvia näyttäisin mielelläni jälkikasvulleni – ja katselisin itsekin – mutta miten kaivaa tie loputtoman Disney-jatkumon tuolle puolen? Lisäongelmana on, että räiskyttelyyn ja jatkuvaan tunteiden sinkautteluun televisioruudulla tottumattomat lapseni pitäisivät suurta osaa muutoin ehdottamistani elokuvatarinoista joko liian pelottavina tai liian surullisina (minkä olen muutaman epäonnistuneen kokeilun pohjalta joutunut toteamaan).
Niinpä joudun vielä odottelemaan monien suosikkieni kanssa. Ronja ryövärintytärtä ja monia muita Astrid Lindgren -kirjojen filmatisointeja tai studio Ghiblin upeita klassikoita, kuten Liikkuvaa linnaa tai Henkien kätkemää en voisi ehdottaakaan. Niiden sijaan meillä on viime aikoina katseltu näitä:
Kätkijät kertoo 13-vuotiaasta Arriettysta, joka isänsä ja äitinsä tavoin on vain peukalon mittainen. Kun Arriettyn kotitalon ihmisille selviää, että talossa majailee pikkuväkeä, saa koko peukaloisperhe pelätä henkensä puolesta. Jännittäviä kohtauksia riittää, mutta ainakin viisivuotiaani selvisi niistä loistavasti. Ghiblin luotettavaan tyyliin tarina on piirretty verrattomasti, ja erityisesti Arriettyn koti on henkeäsalpaavan kaunista katseltavaa.
Toki Ghibliltä tunnetaan muitakin oivia, alle kouluikäisille sopivia elokuvia, kuten Naapurini Totoro sekä Kikin lähettipalvelu. Aikuisille – ja ehdottomasti vain aikuisille – taas suosittelisin puistattavaa Tulikärpästen hautaa.
Maija Poppanen on klassikko, joka sisältää paitsi hivenen liikaa pumpulia ja pastellia, myös paljon hienoja lauluja ja jokusen varteenotettavan opetuksenkin. Meidän perheessä se, niin kuin muutkin elokuvat, on katsottu englanniksi, mutta näköjään se on saatavana myös taitavasti suomeksi dubattuna, eivätkä suun liikkeisiin sopimattomat sanat vielä häirinne kaikkein pienimpiä.
Toinen samaan sarjaan kuuluva on Chitty Chitty Bang Bang, joka ei aivan yllä Maija Poppasen tasoon, mutta tarjoaa kuitenkin riemukkaan sarjan valloittavia lauluja ja hulvattomia juonenkäänteitä.
https://youtu.be/av0QpbAXHq8
Lumiukko on lyhytelokuva, johon itse tutustuin vasta myöhään, vaikka monella suomalaisella sen katselu kuuluu vuosittaisiin jouluaaton rutiineihin. Meillä sitä katsellaan milloin tahansa talvella, enkä usko että voin itse väsyä siihen koskaan.
Song of the Sea on irlantilainen animaatio viime vuodelta, jonka viimeinen esitysviikko meni meiltä juuri sivu suun lasten sairastamisen takia. Nyt se on katsottava kotona videotykillä – mikä onkin loistava syy järjestää taas lasten leffailta ja kutsua ystävät kylään! Tietoni elokuvasta rajoittuvat lähinnä siihen, että tarinan tytöllä on kyky muuntautua hylkeeksi, mutta traileri näyttää ainakin upealta. (Toinen käsinpiirretyn animaation uuteen aaltoon kuuluva eurooppalainen elokuva, jonka katsoimme vastikään lasten kanssa, on valloittava Illusionisti, jonka varsinaista kohdeyleisöä ovat kuitenkin aikuiset.)
Haussa on edelleen lisää erityisesti 5-7-vuotiaille sopivia elokuvaelämyksiä, niin uusia kuin hyvin vanhojakin. Lisää omat suosikkisi kommentteihin!