Burleskin voima – Kun saan olla joku muu

Harrastan burleskitanssia kansalaisopistolla. Burleski ja burleskitanssi eroavat toisistaan siinä että burleskissa riisutaan, tanssissa ei. Silti siihen kuuluuvat lyhyet helmat ja verkkosukkahousut. Burleskista on tullut minulle tärkeä harrastus. Se on omaa aikaa ja minulle se on tapa jolla saan ilmaista itseäni. Olla olemassa. Multipersoonalliselle roolien esittäminen on helpotus. Joku käskee tanssia, minä tanssin. Kun joku käskee esittää roolihahmoa minähän esitän. Vietellä ja heiluttaa lanteita niin antaa palaa. Burleskissa on kyse naisellisuudesta ja rohkeudesta. Siitä että jos voit olla mielessäsi rohkea nainen, voit olla sitä myös elävässä elämässä. Kun tanssin hahmoni on uskalias, kaunis ja rohkea nainen ja silloin minäkin olen kaikkea sitä. Silloin ei tarvitse miettiä epävarmuutta omasta itsestä ja tekemisistä. Ryhmäni ohjaaja sanoi kerran että antakaa mennä, jos mokaatte se ei ole teidän vikanne vaan hahmonne vika. Tämä mielestäni kiteyttää hyvin mistä tässä roolileikissä on kyse ja miten pitkälle siinä voi mennä. Ole rohkeasti joku muu.

Olen myös kokenut musiikkiin yhdistetyn liikunnan helpottavan oireitani. Musiikki on aina ollut minulle tärkeää mutta helposti sitä kunnellessa uppoudun tunteeseen ja katoan nykyhetkestä. Kun siihen yhdistetään mielikuvat ja liike on hetkessä oleminen huomattavsti helpompaa. Tietoisuus omasta kropasta voimistuu ja voimaannuttaa hetki hetkeltä lisää. Silloin tavallaan tunnen itseni paremmin, ja vielä kun harjoituksissa on suuri peli josta voit arvioida onnistumistasi tai vain nauttia näköalasta niin tietoisuus siitä missä olet ja mitä tekemässä on maksimissaan ainakin minulla.

Lisäksi burleskitanssi on älyttömän hauskaa. Siis ihan kelle vaan joka uskaltaa irrottaa itsensä arjen vakavuudesta. Koska nykyään arki on melkoinen suoritus minä tarvitsen tällaisia irtiottoja ja tanssissa voin tehdä sen turvallisesti. Lisäksi olen saanut ystäviä tanssiryhmästä. Verkostoituminen on hienoa ja se että tapaat samanhenkisiä ihmisiä on mahtava asia. Mitä laajempi ja vahvempi verkosto laadukkaita ihmissuhteita minulla on ympärilläni sitä vahvemmin jaksan suorittaa pakollisen arjen ja keskittyä näihin onnellisiin hetkiin.

Suosittelen lämpimästi.

 

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Suosittelen

Dissosiaation moninaisuus ja terapiapolkuni alkupää

Aloin käydä terapiassa muistaakseni 15 vuotiaana. Syy jolla sinne hakeuduin oli ensimmäinen näköharhani. Olin suihkussa ja näin kun suihkupenkin alle juoksi suuri musta hännätön kissa. Etsin kissaa joka paikasta muttei sitä tietenkään löytynyt. Kai se oli pakko uskoa että olin nähnyt harhoja. Kuulin myöhemmin että olin tapahtuman jälkeen soittanut silloiselle poikaystävälleni, kutsunut hänet paikalle pukeuduttuani kokonaan mustiin vaatteisiin ja kun hän pääsi vihdoin meille olin kehottanut häntä tekemään samoin. Syytä en ollut kuulemma osannut kertoa. Seuraavana päivänä menin kouluterkkarille jossa kävinkin tiiviisti seuraavat puoli vuotta kunnes sain ajan nuorisopsykiatrian piiriin. Siellä kävin siihen asti kunnes olin täysi-ikäinen. Hyväksyin vain yhden hoitajan tapaamisiini. Lomasijaiset ja muut vaihtuvat henkilöt eivät minun kohdallani toimi vielä tänä päivänäkään. Muistan kerran psykiatrian odotusaulassasen erään tytön järkytyksen kun hän kuuli että olin silloin käynyt siellä kolme vuotta. ”Kolme vuotta!? Mä oon käyny kolme kuukautta ja riittäis jo.” Hänkään ei osannut arvata että minun tieni psykiatrian piirissä oli vasta alkanut. 

Nyt olen käynyt terapiassa 9 vuoden ajan. Silti polkuni on edelleen alussa sillä yritän päästä näiden vuosien jälkeen traumaoihin orientoituneeseen terapiaan. Nyt kun olen saanut oikean diagnoosin osaan hakea oikeanlaista apua. Koen myös että nämä yhdeksän vuotta, joista kuusi olen kulkenut ”määrittämättömän” diagnoosilla eivät ole hukkaan heitettyjä. Tilani on vakaantunut paljon näiden vuosien aikana. Trauman käsittely ja arjen hallintakeinojen oppiminen on hyvin haastavaa ja kuluttavaa epävakaassa tilassa. Diagnoosin saaminen oikeaksi dissosiatiivisten ihmisten kohdalla voi olla hyvin haastavaa. Itse hakeuduin hoitoon epämääräisten oireiden kuten näiden mainittujen näköharhojen sekä masennuksen vuoksi. Lisäksi kärsin traumataustani takia monista psykosomaattisista oireista eli tulen psyykkisen sairauteni takia usein fyysisesti kipeäksi. Uskon että kropassani on muistijälki syövästä ja siksi tunnenkin usein epämääräisiä kipuja eri paikoissa kehoani. Kipu on todellista, mutta syy ei ole fyysinen. Tämä on minullekin suhtellisen uusi asia jonka olen hyväksynyt itsessäni edes jollain tasolla. Tulen kirjoittamaan siitä jatkossa lisää. 

Oireiden moninaisuuden takia olen kuullut että monet muutkin kulkevat väärällä diagnoosilla vuosia. Asiaa vaikeuttaa myös se ettei traumakokemuksia kunnolla usein muisteta dissosiaation takia tai niitä ei osata yhdistää omaan hyvinvointiin. Tämä saattaisi johtua siitä että kokemuksen dissosiatiivisille ihmisille eivät tunnu omilta vaan niitä käsitellään melko kylmästi ikään kuin olisit nähnyt elokuvan omasta elämästäsi ja kertoisit siitä muille. Tämä ei ole tahallista kylmyyttä vain yksi keskeisimmistä oireista dissosiatiivisessa häiriössä.

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Mieli