Terapiani koki muutoksen tämän vuoden aikana. Muutosta johtuen toimipisteeni vaihtui kuten myös työntekijät ja lääkärini. Tapasin tänään ensimmäistä kertaa lääkärini. Hän kutsui minua menestyneeksi. Hän on tavallaan mielestäni oikeassa.  Hän avasi sanomaansa selittämällä että sulla on koti, läheisiä ja opiskelet sekä käyt töissä. Pidät elämäsi kunnossa ja menestyt. Onhan se tavallaan saavutus. Näille puitteilla. Onneksi olen ammatissa jossa yksityiselämä ja työelämä on pidettävä tarkasti erillään, se helpottaa työkyvyn säilyttämistä.

Tämä sairaus on petollinen ja saattaa viedä helposti työkyvyn sekä tehdä haittaa ihmissuhteille. Minä saan olla kiitollinen siitä että olen löytänyt rinnalleni jonkun joka ymmärtää sairauttani. Että se en aina ole minä joka arjessakin toimii. Onhan se outoa jälkeenpäin kuulla tiuskineensa omalle rakkalleen, jopa huutaneensa vihaisena muistamatta siitä mitään. Se satuttaa myös minua, sillä en haluaisi aina nähdä itseäni sellaisena kuin muut osani ovat. Mutta onneksi minulla on aarre. Tuo mies jaksaa ainakin yrittää ymmärtää ja mikä tärkeintä, saan häneltä pyyteetöntä hyväksyntää. 

Mutta silti minun on vaikea hakea hyväksyntää ennen kaikkea itseltäni. Että on hienoa kun jaksoit mennä töihin ja hymyillä tai mahtavaa kun onnistut ihan vain rentoutumaan. Itse haen usein muilta vahvistusta: olenko varma? Teeenkö nyt oikean ratkaisun? Siinä minulla on suuri työmaa oppia olemaan itseni herra, vaikka tiedostan etteivät muut voi minun päätöksiäni tehdä. Tietyt persoonat ovat luonnollisesti epävarmempia itsestään ja hakevat enemmän hyväksyntää muiden kautta. Näissä hahmoissa en siedä kuulla korvissani riitelyä tai äänen korotusta. Tunne että, ehkä se olisin voinut olla parempi valtaa mielen usein näissä tilanteissa. Vaikka oikeasti ihan jopa lääkärini mielestä olen hoitanut asiani hienosti.

Sain vihdoin lähes kymmenen vuoden jälkeen rohkaistua itseni hakeutumaan traumaterapiaan. Tässä taitaa olla niiden kehuja paikka? Jopa mulle itselleni.

Minun traumani on siis syöpä. Dissossa ominaisina piirteinä minulla on tapahtumista isoja muistikatkoja sekä pystyn puhumaan tapahtumasta faktoja hieman jopa kylmästi ollessani arkipersoonani. Traumaa kantavat osat usein ahdistuvat aiheeseen mentäessä. Osa välttelee ja osa panikoi. Traumaterapiassa saisin mahdollisesti uusia työvälineitä arkeeni ja selvitettyä oireitani sekä niiden syitä. Ehkä jopa tilaisuuden eheyttää persoonaani. 

Toivon todella että saan mahdollisuuden yrittää korjata itseäni oikeilla välineillä.