Suoraan sanottuna minulla on mennyt huonommin viime aikoina. Lääkitystäni muutettiin tilanteen mukaan ja olo on ollut melko turtunut. Sain tarvittavia lääkkeitä, myös siksi että nukkumaan meno on alkanut ahdistaa. Näen myös painajaisia ja pelkään niitä. Eilen soitin kotiin (siis vanhemmilleni) ja sanoin että minua pelottaa. Olen tyytyväinen että soitin, he ansaitsevat tietää missä mennään.

Olen ollut lomalla viikon ajan. Yleensä loma saa ihmiset rentoutumaan, mutta minä olen poikkeus. Kun touhuan ja teen pääsen pakoon oloja itsessäni sekä sisäistä levottomuuttani. Nyt minun on ollut pakko kuunnella niitä. Se on ollut hirveän raskasta. Myös osani ”villi ja vapaa” on näyttäytynyt säännöllisesti mikä taas rasittaa parisuhdettani.

Eli olo on aikalailla selkä seinään ajettu. Vaihtoehtonani ovat joko turuttaa itseni tai kärsiä ahdistuksesta. Taidan olla tunnollinen ihminen ja syödä tablettini kiltisti.

Olen myös miettinyt paljon tulevaisuutta. Parisuhdettani ja perhettä. Olisiko minusta perheelliseksi? Luultavasti tietyistä osista olisi mutta tuskin kaikista. Jos pystyn saamaan lapsia, mikä ei todellakaan ole varmaa, en haluaisi olla tasapainoton äiti. Mielummin en ole äiti ollenkaan. Vaikka se päätös on todella raskas. Haluaisin kokea raskauden, tulla äidiksi ja elää normaalia perhe arkea. Mutta en tiedä pystynkö siihen… Onko se minulle edes vaihtoehto?

Niin vastaus on toistaiseksi että en tiedä.

Mutta jos en voi saada normaalia elämää, kuka tai mikä minä olen? Missä on minun paikkani..? Pitäisikö minun rikkoa normeja jos en voi edes saada sitä mikä mielletän ”normaaliksi”? Kuuluuko minun elää näin? Olenko oikealla polulla elämässä? Vai pitäisikö minun olla jossain ihan muualla?

Vastaus on yhä, en tiedä.