Bloggaaminen ja perhe on välillä ihan mahdoton kombo

Viime aikoina on hieman hermoja (ja hampaita) kiristellyt. Blogin postaustahti on ollut hiljaisempi, ja siihen on varsin selvä syy. Aikaa ei vain ole. Tiedän, että se kuulostaa ihan tekosyyltä. Ainahan on aikaa sille, mille sitä haluaa antaa. Kysehän on vain priorisoinnista. Mutta vaikka kuinka tykkään tästä omasta ihanasta harrastuksestani, joudun priorioimaan monet asiat sen edelle. Viime päivinä on taas käynyt selväksi, että bloggaaminen, päivätyö ja perhe on välillä ihan mahdoton kombo.

Kaiken keskipisteenä ja myrskyn silmässä

On toki kivaa olla haluttu ja kaiken huomion keskipisteenä, mutta rajansa silläkin, kuinka paljon huomiota jaksaa ottaa vastaan. Meillä minä olen selkeästi se, kenelle molemmat perheen miespuoliset henkilöt haluat kertoa päivästään heti, kun työ- ja päiväkotipäivä on saatu päätökseen. Yleensä jopa niin, että he puhuvat kilpaa päällekäin, ja minä nyökkäilen molempien suuntiin, ja yritän saada kuitattua kuuntelemiseni lyhyillä vastauksilla. Melkoista multitaskaamista, ettei ruoka tai jonkun hermo pala pohjaan. On ihanaa, että on perhe, joka kokee minut niin tärkeäksi, että haluavat paljastaa minulle ajatuksensa, ja haluavat viettää kanssani niin paljon aikaa. Toisaalta jatkuva valppaana olo ja reagoinnin tarve aiheuttaa sekopäisen olon, kun mihinkään ei pysty kunnolla keskittymään.

On toki ihan oma vika, että on valinnut perheen lapsiluvuksi yksi, ja asuinpaikan kaukana tukiverkoista sekä sellaisen naapuruston, josta lapsien sijasta löytyy lähinnä eläkeläisiä. Jos pojalla olisi sisarus tai kavereita naapurissa, ei hänen loppumaton energiansa kohdistuisi ihan niin tauotta minuun.  Tällä hetkellä meneillään on vielä joku sellainen vaihe, että hän valitsee isänsä kanssa tekemisen sijasta aina minut. Ja minun huomioni hän haluaisi ihan koko ajan. Voisinko siis luovuttaa miehen ja pojan johonkin kaverikerhoon kolme kertaa viikossa, please?

Joskus haluaisin muuttaa yksin autiolle saarelle

Tämä postaus lähti liikkeelle siitä, että yhdeksän jälkeen illalla minulle vain tuli mitta täyteen. Kuppi meni nurin, ja kamelin selkä katkesi. Kun poika oli peitelty unille ja käyty muutamaan kertaan peittelemässä, niin se viidestoista ”tärkeä asia”, joka hänen piti vielä käydä sanomassa, sai minut näkemään punaista. Omat hermoni venyvät kuin kuminauha, mutta nyt sain tarpeekseni. Tunsin raivon nousevan, ja teki mieli huutaa, että eikö tässä talossa voi saada edes yhtä tuntia vuorokaudessa itselleen!

En huutanut, mutta tiuskaisin kyllä hieman kovaäänisesti. Marttyyrimaisesti velloin itsesäälissä ja turhautuneisuudessa, ja päivittelin päässäni, miten se pieni oma aika valuu sormien välistä sängystä poukkoilevan pojan paimentamisen myötä. Blogin kirjoittamiseen varattu tunti keskeytyi vähän väliä, ja aika menee sekopäiseen sähläämiseen. Ei paljon tee mieli kirjoittaa, kun on joutunut taas vääntämään nukkumaanmenosta tunnin ja ärsyttää niin paljon, että verisuoni poksahtaa päässä. Yksi lippu autiosaarelle, kiitos!

Bloggaaminen ja perhe – varma tie huonoon omatuntoon

Bloggaaminen on niin aikaavievä harrastus, että sen yhdistäminen päivätyöhön ja perheeseen tuntuu välillä ihan hullulta kombolta. Pääsisi niin paljon helpommalla,  jos harrastaisi vaikka vesijuoksua kahdesti viikossa. Kaikki bloggaamiseen liittyvä on niin inspiroivaa, että kuvaaminen, kirjoittaminen ja postausideoiden työstäminen vie helposti leijonanosan vapaa-ajasta. Olen monta kertaa jäänyt kotiin, kun muu perhe menee metsäretkelle tai vaikka uimaan. Tiedän, että omaa aikaa saa ottaa, mutta bloggaaminen on kyllä varma tie huonoon omatuntoon ja paska mutsi-fiiliksiin. Varsinkin, kun huomaa selailevansa puhelinta myös silloin kun on päättänyt olla läsnä perheelleen.

Kuvat: Hanna

Huh, kylläpä helpotti, kun sai avautua asiasta! Kertokaa, miten te handlaatte ruuhkavuodet? Tunnetko huonoa omatuntoa omista harrastuksista tai someen käytetystä ajasta? Saatko tarpeeksi omaa aikaa, vai kärsitkö sinäkin kroonisesta väsymyksestä?

Parempaa ja rennompaa viikonloppua meille kaikille!

Psst! Vielä tänään ehtii osallistua blogin synttäriarvontaan, jossa voi voittaa itselleen ihanat Namu korvakorut!

Kommentit (5)
  1. I don´t speak Polish
    3.10.2020, 22:18

    Kyllä niin samaistun tähän! Tuntuu siltä, että harrastan bloggaamista kaiken aikaa! Jos en kirjoita niin teen jotakin muuta blogiin liittyvää. Varastan aikaa blogille kaikkialta mistä pystyn ja kieltämättä se on aika raskasta silloin tällöin. Nautin todella paljon kirjoittamisesta, mutta siinä missä se antaa niin se myös ottaa. Aloitin blogin lähinnä siksi, että saisin ulkomaille muuton myötä paikan purkaa ajatuksiani. Sitähän se on vieläkin, mutta tuntuu siltä, että blogin suosion kasvaessa olen alkanut vaatimaan myös itseltäni enemmän. Ja mainttakoon vielä, että blogini ei ole edes mitenkään valtavan suosittu, joten mitenköhän käy, jos jonain päivänä blogini tästä vielä ottaa ja kasvaa! Huh,kyllä helpotti myös mua kun pääsin avautumaan tästä! 🙂

    https://www.lily.fi/blogit/i-dont-speak-polish/

  2. Mä olen kotiäitinä nyt ja silti tuntuu että aika loppuu. 😄 Mutta tiedän oikeesti tunteen kun sitten kun vihdoin sais sen oman ajan, niin oikeastaan haluaiskin vaan lähteä sinne pyöräretkelle. Itse otan omaa aikaa yleensä niin, että teen lapsillr popparia ja laitan ne katsomaan elokuvaa. Silloin ehtii blogata tai lukea kirjaa. Edellyttää tietysti, että pystyy keskittymään pienessä melussa ja saa sitten myöhemmin oikoluettua tekstinsä. Mutta oman ajan tarve on ihan normaalia, se on sitä, että on helpompi antaa perheellein kun on jorain josta antaa. Ajattele, että se on sitä kun lataat akut valmiiksi huomio ja sylivoimaa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *