Olipa kerran äidin oma aamu…

Olipa kerran sunnuntaiaamu eräänä kylmänä syyskuisena viikonloppuna. Se oli hyvin erityinen aamu, sillä tämän tarinan perheessä viikonloput eivät olleet tuntuneet viikonlopuilta moneen viikkoon, vaan myös viikonloppuaamuina herätyskello oli pärähtänyt soimaan kello 5.50, ja herättänyt koko kiukkuisen talon.

Jo liian monena viikonloppuna tarinan päähenkilö oli tuskaillut puolisonsa kiiruhtamista aikaista töihin myös niinä päivinä, kun perheen olisi pitänyt saada hengähtää ja levätä. Sellaisesta rehkimisestä kun ei seuraa mitään hyvää (muhkeampaa tilipussia lukuun ottamatta). Niimpä tässä tarinan perheessä oli ollut melko väsynyt ja kireä tunnelma viime viikot. Paljon sanaharkkaa ja vähän mököttämistäkin.

Tänä sunnuntaina asiat olivat kuitenkin toisin. Vaikka herätyskello pirisi tänäkin aamuna ennen kukonlaulua, sai tarinan äiti kääntää kylkeä, ja jatkaa kauneusunia hyvillä mielin, sillä hänen puolisonsa oli niin kultainen, että söi aamupalan hipihiljaa, ja pakkasi sekä itsensä että poikansa autoon, ja hurautti töhin.

Äiti heräsi uniltaan poikkeuksellisesti vasta kello 7.09, ja taputteli vessan peilissä iloisesti pienenyneitä silmäpussejaan. Sitten hän henkäisi niin syvään, että kehosta lähti kerralla varmasti puolen vuoden edestä kireyttä ja stressiä. Olo tuntui heti noin 573 grammaa kevyemmältä. Kaikki tämä paino vain silmäpusseista! Hän nautti hiljaisuudesta, ja tuijotti ikkunasta ulos monta minuuttia ilman, että kukaan nyki hihasta, sai raivareita, kaatoi maitoa lattialle tai tarvitsi häntä mihinkään. Ah, mikä ihana hiljaisuus täytti koko kodin.

Sitten äiti lipui hiljaisuuden keskellä keittiöön, kaatoi itsellensä ison lasillisen herukkamehua, ja joi Fanny-suklaavanukasta suoraa purkista. Eikä hän tuntenut ollenkaan syyllisyyttä tästä. Hän ei aikonut laittaa tikkuakaan ristiin tänä aamuna. Ei koskisi pikkurillilläkään pyykkikasaan, siivoaisi lattialle levitettyjä legoja, eikä valmistelisi pojan vaatteita seuraavaa päiväkotipäivää varten. Tämä aamu saisi täyttyä joutilaisuudesta.

Tyytyväisenä kadoksissa olleen mielenrauhan löytymisestä, äiti  köllötteli raukeana sängyssään vaaleanpunaisissa lakanoissa, naputteli hetken tietokoneella hassuja sanoja blogiinsa. Ja sitten napsautti auki Yle Areenan, ja kuvitteli hetken olevansa aussilähiössä pallon toisella puolella. Ja niin hän eli aamunsa onnellisena loppuun asti(eli lounasaikaan saakka).

Sen pituinen se!