Lapselta lapselle

LAPSUUS JA NUORUUS

Syntymäni oli merkityksellinen minulle ja vanhemmilleni. Merkityksellistä oli myös jatko. Monesta syystä päädyin vauvana lastenkotiin. Ensimmäinen traumani, josta en muista mitään, mutta joka piirsi kokemuspohjaa mieleeni ja vaikuttaisi tapoihini toimia ja tuntea.

Toinen traumani tapahtui joitakin vuosia myöhemmin. Muutin lastenkodista isäni ja äitipuoleni luokse. Trauma se on siksi, että pieni lapsi oli tottunut elämään lastenkodissa ja joutui itselleen vieraiden ihmisten luokse asumaan. En muista ajasta mitään, mutta mielessäni vahvistuivat aiemmat kokemukset ja värit syvenivät entisten piirrosten päälle väritettyinä.

Ensimmäiset, noin yhdeksän vuotta, ovat enemmän ja vähemmän hämärän peitossa. En muista moniakaan asioita. Minun muististani ovat pois piirtyneet mm. kaksi ensimmäistä luokkaa. Katson valokuvia, enkä muista yhdenkään nimeä. En muista moniakaan tapahtumia, mutta muistan tunnetiloja.

Tuohon aikaan, 1970-luvun alussa, ei samalla tavalla huomioitu lapsen tuen tarvetta elämän muutoksissa. Hylkäämiskokemukset ja kiintymyssuhteiden haasteet, olivat varmasti yhtä totta kuin tämän päivän lapsillakin. Olisin tarvinnut paljon muutakin kuin ruokaa ja puhtaita vaatteita.

En tuntenut biologista äitiäni ennen kuin täytin 16 vuotta. Sitä ennen mietin mistä olin tullut ja mikä osa minusta olisi häntä. Isäni ja äitipuoleni eivät osanneet noihin kysymyksiin vastata, eivätkä asiasta edes halunneet puhua. Elin siis omissa kuvitelmissani ja kasasin omia arvailuja.

Lapsen ja nuoren mieli ei yksin kykene hallitsemaan elämänsä kokonaisuutta ja siksi minulla oli vaikeaa lapsena ja minulla oli vaikeaa nuorena. Pakenin mielikuvitusmaailmaan ja kuvittelin itselleni erilaisia elämiä. Luin ja haaveilin. En ajatellut, että minusta voisi tulla mitään, minä vain kelluin ajassa ja tunsin tuhansia tunteita. En tiennyt kuka olin ja olisinko aikuisena edes olemassa.

VANHEMMUUS

Tulin äidiksi ennen kuin edes olin ajatellut koko asiaa. Edelleen hätkähdän sitä, että olin teiniäiti. Hah, mielestäni olin aikuinen, mutta vasta kaksi viikkoa 19 vuotta olleena ja äidiksi tulleena, on kuulemma teinivanhempi. Olin 23- vuotias, kun olin kolmen lapsen äiti.

Voin sanoa, että toimin äitinä vaistovaraisesti. En lukenut kasvatusoppaita enkä pohtinut kasvattajuuttani ja sen suuntaa. Tuoksuttelin lasteni hiuksia ja kuuntelin heidän hengitystään sängyssäni maaten. Ei ollut aikaa, mutta ei ollut myöskään ajatusta, että vanhemmuus olisi jotenkin tavoitteellista, tai että siihen kuuluisi ymmärrys kehitysvaiheista. Vaistonvaraisesti voi olla vanhempi ja onneksi myös maalaisjärki tukee kokematonta  nuorta. Onnekseni ei tuolloin ollut internettiä, joten sain olla vanhempi ilman lukuisia tietolähteitä ja uhkakuvia, joita lukiessa olisin tajunnut taatusti pilaavani lasteni elämät.

Kuten moni muukin vanhempi, niin minäkin päätin olla erilainen kuin omat vanhempani. Päätin, että en ainakaa sitä ja aivan varmasti en tätä. Olen epäonnistunut useimmissa päätöksissäni. Olen epäonnistunut vanhemmuudessani niin monin tavoin. Ei juurikaan lohduta sanat, joita tänä päivän kuulen, että teit parhaasi. Niin tein, mutta lapseni ovat maksaneet hinnan monesta.

Olin nuori. Olin keskeneräinen ja aiemmat kokemukseni käsittelemättöminä vaanivat taustalla. Sitten tuli ero. Jälleen uusi asia, joka myös voidaan traumatisoivaksi sanoa. Voit varmasti ymmärtää, että koin surua, kiukkua, epäonnistumista ja suurta syyllisyyttä. Samaan aikaan en osannut tukea omia lapsiani siten, miten he olisivat tukea tarvinneet. Me vain selvisimme.

Vuosi eron jälkeen tyttäreni kuoli. Trauma. En tiedä olinko enää vanhempi, vai olinko ihminen, joka yritti selvitä ja joka kuitenkin oli virallisesti äiti. Hyvän tähden sentään. Miten olla äiti ja vanhempi ilman kokemusta omasta äidistä? Miten ollaan vanhempi ilman yhtä lasta? Miten tuetaan traumatisoituneita lapsia? Miten yleensä eletään ja onko tässä missään mitään järkeä? Onko elämällä mitään tarkoitusta? Tässä vaiheessa olin 29- vuotias ja tunsin itseni 100- vuotiaaksi.

TYÖ

Olen nyt 48- vuotias. Työskentelen erityisluokanopettajana. Omat lapseni ovat aikuisia. Omat lapseni kantavat omia traumojaan, joihin tiedän olevani osaksi osallinen. Se on asia, joka minun on hyväksyttävä ja mukanani kannettava. Oma entinen elämäni on aikuisen järjellä ajateltuna ja käsiteltynä melko hyvässä paketissa. Kuinka kääntää kaikki kokemani hyväksi?

Omille lapsilleni voin tällä hetkellä toiselle pyrkiä olemaan äiti, jolla on menneisyytensä ja joka tänä päivänä on tällainen. Toinen ei ole tällä hetkellä tavoitettavissani. Toivon, että joskus on.

Minä suuntaan kokemani työhön. Teen työtäni antaen siihen koko mieleni, koko sydämeni ja teen sitä päämärätietoisesti sekä intohimoisesti.

Näen lapset omalla tavallani. Istun viereen ja tahdon kuulla sen mitä ei sanota ääneen. Tahdon nähdä hänet, joka tahtoo piiloutua. Kiukun takana asuu pelko. Raivon takana huutaa hylätty lapsi. Hiljaisuuden keskellä  istuu hämillään oleva pieni ihminen. Miksi pitäisi luottaa? Miksi pitäisi kuunnella? Miksi pitäisi uskoa, että juuri tämä aikuinen tarkoittaa hyvää? Miksi kiintyä, kun aikuinen kuitenkin katoaa?

Istun järkähtämättömänä seinänä, jota vasten voi nojata ja huutaa. Huudon vaimennuttua kuuntelen ja sitten puhun. Puhun suljetuille korville, jotka kuitenkin kuulevat. Rajaan, sillä ei toista ihmistä voi lyödä. Rajaan, sillä ei toista ihmistä voi solvata. Kerron, että näen pahan mielen, mutta silti pulpettia ei voi potkia eikä ikkunoita hajoittaa. Ilmaisen, että vihakin on sallittu tunne, mutta miten sen voisi turvallisesti päästää ulos.

Tehdessäni työtä puhun lapselle itsessäni. Tehdessäni työtäni, puhun omille lapsilleni. Työni keskellä muistan kuollutta lastani. Tahdon käyttää kaiken kokemani lasten hyväksi. Tahdon kääntää vahvuudeksi ne asiat, jotka ovat minut lähes hajoittaneet.

Ei ollut minun vallassani se, miten oma lapsuuteni meni. Ei ollut täysin minun vallassani edes omien lasteni elämän kulku. Mutta nyt minun vallassani on se, miten teen työtä ja miten kohtaan lapset. Samalla voin antaa heille sitä, mitä itse olisin tarvinnut ja sitä, mitä omat lapseni olisivat tarvinneet. Kaikkea ei voi ehjätä eikä kaikkea voi korvata, mutta voi päättää olla hyvä ihminen sitä tarvitseville.

Olen edelleen epätäydellinen ja keskeneräinen. Teen työtäni myös samankaltaisesti kuin olin vanhempi, vaistonvaraisesti. Tiedän kyllä raamit ja rajoitteet sekä kaikenmaailman tavoitteet, mutta ihmistyötä rikkinäisten lasten kanssa täytyy tehdä vaistonvaraisesti.

Tämä on tulosta lapsuudestani ja annan kaiken pystymäni lapsille.

Kommentit (2)
  1. Olipa ihanaa, että kerroit omaa tarinaasi! Om hyvä kuulla, että kukaan meistä ei ole yksin ja usea meistä siirtää kokemansa lasten hyväksi.
    Kiitän sinua ja toivotan hyviä tuulia sekä omaan elämääsi, että työelämään <3

  2. Hei.
    Tämä tekstisi oli itselleni lohdullinen. Lasta en ole menettänyt mutta varhaislapsuudesta aikuisuuteen samankaltaisia kokemuksia. Ja ikää alle 40v..ja satavuotiaaksi tunnen joskus itseni..Syyllisyys nuorena äitinä tehdyistä virheistä. Syyllisyys sittemmin erosta. Mutta en usko koskaan olevan liian myöhäistä. Ja haluan olla auttamassa osaltani nykyvanhempia tehdessäni varhaiskasvatuksessa töitä. Lasten hyväksi.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *