Äidin rakkaus

Aamulla, vielä unen herkistämänä, avaan silmäni ja muistan uneni. Näin unta lapsistani. En siitä kuolleesta vaan elossa olevista. Uni saa minut jäämään paikoilleen ja vain tuijottamaan pimeään. Mieheni tulee halamaan lähtiessään töihin. Tuntuu hyvältä. Vielä pimeässä huoneessa vilkahtaa valo tulleen tekstiviestin merkiksi. Äidiltä siltä biologiselta. Yö sairaalassa on sujunut hyvin, onneksi. Jotta havahtuisin tähän päivään, ilman äitiajatuksia, avaan facen ihmeellisen maailman. Uutisvirrassa on tutun oloista asiaa. Siinä vilahtelee uutisia, lomakuvia ja mainoksia. Yksi mainos saa minut pysähtymään. Katson elokuvan traileria. Puhelin on äänettömällä, joten en kuule, mutta näen. Elokuvan nimi on Äidin rakkaus. En aio katsoa. En myöskään saa enää nukuttua, joten nousen ylös ja keitän kahvia.

Sanat äiti ja äitiys ovat varmasti tämän elämäni kompastuskivet ja oppimisen kohteet. Valmistautuessani äitiyteen en osannut odottaa mitään. 18- vuotias, lapsi itsekin,oli valmis vastaanottamaan elämän suurimpia tehtäviä. Vatsa pyöristyi ja tuskin maltoin odottaan pienen syntymää. Yön hämärissä kuulostelin liikkeitä ja minua nauratti kun lapsellani oli hikka. Rytmillinen pieni liike oli lohdullinen ja sai minut nukahtamaan. Syntymä ja tuloksena äitiys. Kaikki aiemmin lukemani oli totta. Äitiys täytti minut päästä varpaisiin. Se sukelsi joka soluun, herätteli ne hihkui onnea. Kehoni havahtui uuteen tehtäväänsä ja oli kovin tärkeänä. Hymy ulottui korviin, jopa nukkuessa. Olin äiti.

Syntyi toinen. Raskausaika oli jo hieman haasteellisempi. Olihan jaloissani taapero vaatien ehdotonta äidin rakkautta, nyhjäten kainalossa ja pyöristyvän vatsan päällä. Äitiys ei jakaantunut vaan tuplaantui. Vauva itki, toinen oli hämillään, mutta vieläkin hymyilin, koska olinhan äiti.

Kolmannen syntyessä äititys oli muuttunut työksi. Sarjatuotantona syntyi aamupala, ulkoilu, lounas, päiväunet, ulkoilu, päivällinen, leikkiä, iltapala. iltasatu, nukkumaan meno ja äidin nukahtaminen lastenhuoneen lattialle. Kolme lasta neljässä vuodessa, väärä miesvalinta ja ikää jo peräti 23 vuotta. Äitiyden hienous oli kaukaista unta, enkä saanut siitä helposti kiinni.

Sitkeästi eteenpäin kohti avioeroa, joka osoittautui viisaimmaksi päätöksekseni elämäni aikana. Ainakin yksi viisaimmasta. Yksinhuoltaja, kolme lasta, keskeneräinen koulutus ja sossunluukulta rahat. Itsetunto nollassa ja melko lailla ilman tukiverkkoa, joka on kuulemma enisarvoisen tärkeää nuorelle äidille. Äiditön on äiti itsekin, joten kenelle soittaa? Jatkoin opiskelua, jotenkin. Tein töitä, jotenkin. Olin äiti, jotenkin. Saatoin jättää pois työn ja opiskelun, mutta äitiyttä ei voi laittaa katkolle. Siitä ei voi maksaa jonkin aikaa vain korkoja ja keskittyä varsinaisen lainan lyhentämiseen sitten parempina aikoina. Entä, jos parempia aikoja ei enää tule?

Kuolema. Oman lapsen kuolema ei lopeta äitiyttä. Äitiys jää voimaan, mutta mikään ei voi sitä täyttää ilman lasta. Minua katsoo kaksi pientä poikaa, jotka tarvitsevat äitiä enemmän kuin koskaan. Istun sohvalla ja yritän ymmärtää elämääni. En saa kiinni mistään narusta, lienee rasvatut ja lipeävät käsistäni. Istun ja odotan, koska jäljelle jääneet lapseni kuolevat. Niin käy kuitenkin, tiesin sen. Odotin tyynesti valmistautuen elämään jälkeen äitiyden. Päivisin, ostaessani maksalaatikkoa ja lihapiirakoita lähikaupasta, koin syyllisyyttä koska pääsin niin helpolla. Olihan vastuullani vain kaksi lasta kolmen sijaan. Pitäisi siis tehdä enemmän. Pitää olla osa yhteisöä ja yhteiskuntaa, muuten on huono äiti. Sihteerinä koti- ja kouluyhdistyksessä, taloyhtiön hallituksen jäsen, uusi työpaikka ja sen ohella oppisopimuskoulutus. Ja sitten piti olla äiti, taas.

Lapset kasvavat. Tulee murrosikä. Tulee kipuilu ja kaiken haastaminen. Tulee voimien loppu. Nuorempi muuttaa isälleen, on vihdoin valmis ottamaan osansa. Minä makaan keittiön lattialla, itken loputonta itkua. Nyt olen viimeinkin lopullisesti epäonnistunut. Kolme lasta synnyttänyt. Yksi kuollut ja yksi muutettu pois kotoa. Kolmas nostaa minut lattialta ja sanoo – Äiti, kyllä kaikki järjestyy. Kuinka kummassa?

Nyt jäljelle jääneet lapset ovat aikuisia. Toinen ei halua olla kanssani tekemisissä. Olen paska. Hän on vihainen koko maailmalle. Kuolleelle siskolle, minulla, isälleen ja yhteiskunnalle joka myöskin on hänet pettänyt. Katsoin vihaista lastani silmiin. En pysty ottamaan pahaa pois. Eikö juuri se ole äidin tehtävä. Yksin rakkaus ei riitä, vaikka sitä antaisi ja maailman loppuun asti hokisi. Ei auta äidin rakkaus, vaikka yökaudet sen kanssa valvoisi. Ei auta vaikka pyytää anteeksi. Ei auta vaikka tarkastelee tosiasioita, laittaa hyvät ja pahat vaakakuppiin, todistaa maailmalle, että on tehnyt kaikkensa. Kun lapsi kokee äidin olleen paska, niin mikään ei auta. Nyt odotan auttaako aika, kypsyminen ja elämän tuomat kokemukset.

Kysyttäessä montako lasta minulla on, niin mitä vastata? Kolme. Yksi kuollut, yksi hukassa ja yksi elämässä läsnä. Sydämessä on kolme. Ajatuksissa on kolme. Äitiyden tilassa on kolme. Ja kaiken aikaa elämäni keskellä ovat he kaikki mukanani. En aio katsoa elokuvaa Äidin rakkaus. En ehkä pysty, vai pystyisinkö ehkä sittenkin…?