Kerta toisensa jälkeen

Ollessani pieni tyttö, minun oletettiin leikkivän nukeilla ja leikkivän tietenkin myös kotia. Nuorena naisena kysyttiin ajatusta lasten määrästä ja avioliiton mahdollisesta ajankohdasta. Tulin äidiksi ja aviovaimoksi nuorena, vähän niin kuin vahingossa. En kummankaan kohdalla toteuttanut haavettani tai sisäsyntyistä halua olla äiti tai vaimo. Äitiyden tunteet virisivät, kasvoivat ja syvenivät, mutta sisälläni asui aina myös nainen ja ihminen. Vaimon aseman ajattelin olevan oikein ja sitä roolia myös ulkopuolelta ihailtiin sekä pidettiin itsestään selvänä. Eron jälkeen olin yh-äiti ja eronnut nainen. Lapseni kuoleman jälkeen olin yh-äiti, eronnut nainen ja kuolleen lapsen äiti. Lasten kasvettua aikuisiksi oletettiin, että olen edelleen pääsääntöisesti äiti. Menin uudelleen naimisiin ja sain kuulla ihailua uudesta onnesta, mutta paheksuntaa siitä, että pidin tyttönimeni. Astuin uusperheeseen, jossa ulkopuolelta hartioilleni väkisin yritetään asettaa äitipuolen viittaa. Olen siis äiti, yh-äiti tai äitipuoli ja toisaalta olen rouva, eronnut nainen ja nyt vihdoinkin taas rouva, mutta väärällä sukunimellä. 

Olen ikäni kipuillut näiden kahden roolin välillä. Suurin osa odotuksista ja oletuksista tulee ulkopuolelta. Ei voi sanoa, että vain miehet ajattelisivat yksiulotteisesti, kuten usein helposti ajatellaan. Usein oletukset tulevat naisilta, mitä kummeksun. Ajattelen naisena, että me naiset voisimme olla toistemme tukena laajentamassa mielikuvia nykynaisesta. Poikkeuksena on ilahduttavasti pakko mainita, että haastatteluni ja blogikirjoitukseni naisen asemasta uusperheessä, sain naisilta kannustavaa ja pelkästään positiivista palautetta. Olen ilahtunut jokaisesta kommentista ja siitä, että en ole omine ajatuksineni yksin. En jaksa edes avata kuinka paljon yhteiskunta, hallitus omine päätöksineen, naisten palkkauksen alhaisempi taso, kirkko ja monet muut instanssit ajavat edelleen rajallista kuvaa naisen asemasta. Toisaalta kuulutetaan, että naisten tulisi rohkeammin tulla esiin mm. johtaviin työtehtäviin, mutta jos olet nainen, jonka lapset asuvat pääsääntöisesti isällään, niin et välttämättä saa paikkaa, koska naisena olet epäonnistunut ja jotenkin viallinen. 

Olen työssääni kuullut usein, että haastellisesti käyttäytyvät oppilaat kyllä tokenisivat, jos heillä vain olisi miesopettaja. Nämä kommentit ovat ajan kanssa muuttuneet, mutta ensimmäinan ajatus usealla on, ettei nainen pärjää erityisluokanopettajana. Pidän urheilusta ja kun huomautan tilanteen olvan paitsio, saan kummastuneita katseita. Aikoinaan treffivaiheessani, sain usein kuulla, että olen liian kummallinen enkä lienee edes aito ja oikea. Kysyin syitä ja sain vastaukseksi olevani osin usean miehen unelma, mutta koska en halunnut leipoa vain pullaa ja haaveilla uudesta kynsilakasta, olin jotenkin valheellinen. Moni oletti, että ajan kanssa paljastaisin todellisen minäni ja alkaen vaatia uusia tapetteja ja seksikin menettäisi päänsärkyjen myötä mielenkiintonsa. Sanottakoon, että lakkaan kynteni kyllä, enkä tahdo vaihtaa autoon renkaita, mutta pakon edessä olen valmis vaihtamaan mielipieteeni ja toimintani molmpien asioiden suhteen. Elän siis elämäntilanteen mukaan, sekä sen mukaan, mitä tilanne kulloinkin vaatii. Nainen kyllä kykenee muotoutumaan myös äidiksi ja vaimoksi, mutta ennen kaikkea toivoisin, että nainen olisi ihminen. Tätä samaa oikeutta tivaan myös miehille, oikeutta olla mies ja ihminen, ilman määritelmiä elämäntilanteen mukaan.  

Olen hakenut oikeuttani olla haluamani kaltainen nainen. Omaan vahvat mielipiteet ja nykyään sanon mitä haluan ja myös toimin sen mukaisesti, joten kohtaan vastustusta. Olisinko hyväksyttävämpi nainen, josa muistaisin säännöllisesti vakuutella olevani onnellinen, kun saan olla äiti ja vaimo? Rakastan lapsiani, ja paljon rakastankin. Rakastan myös miestäni, jolle olen nainen ja ihminen, ilman muita määritelmiä. 

Keski-ikäisenä naisena, joka ei suostu asettumaan yleisiin odotuksiin uusperheessä, avioliitossa ja yleisissä keskusteluissa, tunnen välillä olevani liian erilainen ja koen jopa fyysistä pahoinvointia, koska en tunne kuuluvani hyväksyttyyn massaan. Aion silti pitää itsestäni kiinni. En tahdo olla niitä ihmisiä, jotka hokevat aforismeja ja ajatuksia, mutta eivät todellisuudessa uskalla elää kuten haluaisivat. Tämä saattaa kuulosta uhittelulta ja uhmakkuudelta, mutta tunnen aidosti näin ja puolustan, jälleen kerran, oikeuttani ajatella ja tuntea kuten haluan. 

Kiitos kun kuuntelit ja nyt aion keittää kahvit, katsoa Master Chefiä ja myöhemmin nauttia mieheni läheisyydestä.