Kiitos

Usein on kysytty, ihmetelty sitä kuinka olen selvinnyt lapsen kuolemasta. Olen kuullut usein sen, että asiaa tiedusteleva ei olisi selvinnyt, ei kestäisi eikä kykenisi ehkä elämään. Surullista on niin ajatella. Ja jos niin olisi, niin kuollut olisi lienee ihmisrotu. Jos se sortuisi elämättömyyteen, kallistaisi päänsä kohti kuolemaa ja antaisi periksi, niin olisi kaunis maailmamme eläinten valtakuntaa. 

Jos palaamme 16 vuotta taaksepäin, puhumatta lainkaan itse siitä, miltä tuntuu kuoleman kohtaaminen, niin pääsemme liki niitä asioita ja ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua. Osa on auttanut minua työnsä puolesta, osa tietämättään ja osa tietoisesti. 

Ensimmäinen auttaja oli pieni poika, joka tapaturman tapahduttua soitti hätänumeroon. Vieläkin melkein sydän pakahtuu pienen pojan toiminnasta. Olen usein pohtinut hänen ajatuksiaan ja olen tahtonut häntä kiittää. Tein sen tänään. Istuin kahvilassa ja kirjoitin viestiä. Jännitti. Sain vastauksen, joka sai liikuttumaan ja vaivoin sain kahvin nielaistua alas. Viereisen pöydän seurue jatkoi jutusteluaan kevyehkösti, onhan perjantai, minun niistäessä nenään liian pieneen serviettiin. Kiitos meni perille, mutta jälleen minä sain enemmän. 

Kiitoksen olen välittänyt, tosin vuosia myöhemmin, Keski-Uudenmaan pelastuslaitokselle. Muistan istuneeni ambulanssin etupenkillä ja autoa kuljettaneella miehellä taisi olla parta. Hän oli hiljaa. Takana oli hiljaista, vaikka siellä olikin läsnä lääkäri ja toinen ambulanssin työntekijä. Vuosia myöhemmin osallistuin pelastulaitoksella talotoimikunnan jäsenenä koulutukseen. Jostain syystä tapaturma tuli puheeksi ja sain välitettyä kiitokseni ja ne vastaanottanut henkilö vei ne perille. Myöhässä, mutta kuitenkin. 

En ollut koskaan käynyt Töölön sairaalassa. En olisi tuolloinkaan tahtonut, mutta elämä päätti toisin. En muista paljoa, mutta muistan odotustilan, vessan ja hiljaisuuden. Kiireinen ensiapupoli oli hiljentynyt, kuin vaistoten, että istuin aivan yksin odottamassa tietoa lapseni kuolemasta. Voin sanoa, että minuutit olivat pitkiä ja hiljaisuus huusi korvissa. Huomasin verta kengissäni ja seisoin vessassa pesin niitä ja itkin. Minut johdatettiin, taas hiljaiseen, huoneeseen ja rauhallinen mies kertoi lapseni kuolleen. Hän katsoi ja tarkasteli reaktiotani, oli läsnä ja selvästi pahoillaan. Ymmärsin. Seuraava huone, joka oli tehty hiljaiseksi, piti sisällään vuoteen, lapseni ja henkilökunnan, joka ei hetkeksikään väistynyt viereltäni. Kiitos siitä ja kiitos kunnioittavasta kohtelusta. 

Hautauspalvelu Ari Lumme. Vieläkin muistan hämärän tilan, ystävälliset kasvot sekä lempeän otteen asioista, joista emme mitään ymmärtäneet. Vaikean asian edessä voi joutua toimimattomaan tilaan ja yksinkertaisinkin asia katoaa sumuun. Asia kerrallaan järjestyi. Luulen, että tekivät enemmän kuin olisi tarvinnut. Kiitos kauniista ja kunnioittavásta palvelusta. Tuntui turvalliselta. 

Hautausmaa on lokakuussa melko lohduton paikka. Syksyn värit ovat vaihtuneet harmauteen ja lähes poikkeuksetta vihmoo vettä, joka saa olon tuntumaan kurjalta. Hautausmaalta löytyi Seppäsen Timo, mies partansa ja sydämensä kanssa. Olen häntä jokin aika sitten kirjoittamalla kiittänytkin. Uskomaton mies, joka antoi enemmän, kuin työnkuva olisi vaatinut. Hän huomioi meidän lisäksi myös lapset, jotka olivat tapaturmapaikalla ja näkivät aivan liikaa. Lapset saivat pihallamme aikaa käydä lävitse tapahtunutta ja Timo kertoi loputtoman kärsivällisesti mitä kaikkea oli kuoleman jälkeen tapahtunut. Vielä kerran kiitos. 

Kiitos naapureille. Kiitos läheisille. Kiitos ystäville. Kiitos kaikille, jotka auttoivat ja joku varmasti jäi minulta huomioimatta.

Kiitos eräälle rehtorille, joka kaiken tietäen, tarjosi työpaikan, uskoi minuun ja näki jotain mitä itse en kyennyt. 

Kiitos myös terapeutilleni, jonka nimeä en häpeäkseni edes muista. Hänen sanansa, neuvonsa, havaintonsa ja hänen kuuntelunsa ovat olleet merkityksellisiä ja elintärkeitä. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

Suuri kiitollisuus valtaa mieleni ajatellessa Päivi Wileniä. Jokaisen vanhemman tai nuoren elämässä pitäisi olla oma Päivi. Vanhemmuus voi mennä sotkuun, kun on itse sotkun ja surun keskellä. Myös lapsen elämä tarvitsee usein myös muita aikuisia, kun elämä myllertää. Päivin työ ja läsnäolo on ollut elintärkeää lapselleni. Kiitos. 

Kiitos Keravan seurakunta, joka tarjosi toiselle lapselleni turvapesän. Yksi syy siihen, mksi maksan kirkollisveroa on työ, jota seurakunnat tekevät lasten ja nuorten eteen. 

Kiitos myös poliisille asiallisesta, myötätuntoisesta ja huomaavaisesta asioiden hoidosta. 

Suuri kiitos lapsilleni. Te olette tärkein syy siihen, miksi olen nyt tässä. En kyennyt olemaan sellainen äiti jollainen olisin halunnut olla, mutta te olette sen antaneet minulle anteeksi. Kiitos, että olette olemassa juuri sellaisina kuin olette. 

Kiitos bonustyttärelleni, joka siskoaan tuntematta, pitää muistoa yllä ja tahtoo kauttani siskoonsa tutustua. 

Kiitos miehelleni, joka tahtoo kaiken tämän ymmärtää ja kun ei ymmärrä, niin on läsnä, kuuntelee ja lohduttaa. 

Kiitollisuuden lisäksi voi antaa anteeksi, voi ymmärtää tosiasiat ja voi vapauttaa syyllisyydestä jonkun, joka sitä tahtomattaan kantaa. Kun tyttäreni kuolemasta oli kulunut 10 vuotta, kirjoitin sähköpostia. Tyttäreni menehtyi VR:n työmaa-alueella ja työmaan vastaava oli poliisin mukaan yrittänyt minua usein tavoitella. Hän oli kuulemma aidosti pahoillaan ja järkyttynyt tapaturmasta. En kyennyt häntä tapaamaan, en edes puhumaan puhelimessa. En ollut hänelle vihainen. En vain kertakaikkiaan pystynyt kohtaamaan hänen pahaa oloansa, omani ollessa valtaisa. Sähköposteissa. jotka viimein lähetin usealle eri henkilölle, tahdoin tavoittaa tämän henkilön ja kertoa, että voin nyt hyvin. Vastauksessa jonka sain, vakuutettiin, että tieto olisi välitetty oikealle henkilölle. Toivon tämän olevan totta. 

Kuten huomaatte, en olisi millään yksin päässyt siihen missä olen nyt. Olen tarvinnut erilaisia ihmisiä. Olen tarvinnut aikaa, itkua, raivoa ja lopulta hyväksymistä ja rauhaa. Olen saanut rakkautta. Olen saanut myötätuntoa. Olen huutanut ja olen ollut hiljaa. En ole antanut periksi ja joskus minun ei ole annettu antaa periksi. Ja on niin, että tämä elämä on ihmeellinen lahja. Olen sen usein sanonut ja se on hitto soikoon totta. Yksin ei kukaan selviä. Yksin jää hämärän rajamaille. On aivan sama elääkö ihminen kuten yleisesti muka on hyväksyttyä. tärkeintä on se, että hän elää ja hänet hyväksytään. Kukaan meistä ei tiedä, koska itse on menetyksen, masennuksen tai suuren kriisin edessä. 

Selvitä voi, onneksi. Olkaa läsnä. Älkää arvailko tai ennalta asettako oletuksia. Olkaa ihminen ihmiselle ja rakastakaa.