Kivi, jonka merkitys kasvoi suureksi

Pimpulan kivi.jpg

Se näyttää ihan tavalliselta kiveltä. Se tuntuu tavalliselta kiveltä ja sitä se monen silmissä onkin. Minun silmissäni kivi on kaunis ja ainutlaatuinen. Muistan kuinka sinä pieni tyttö raahasit kaksin käsin kiveä kohti autoa. Päättäväisesti kapusit kivikoita ja väistelit juurakoita, jotka ikiajat olivat pitäneet polkua varjostavat männyt pystyssä. Oli kesäpäivä, mutta meren rannalla oli vilpoista. 

Rannan tuntumassa pidit kastemadoille kotia, madoille jotka me muut pusersimme koukkuihin ja uopotimme rantaveteen. Juttelit madoille mukavia, niin luulen, muuta en ehtinyt viereesi tarkemmin matofarmiasi ihastelemaan, sillä pieni veljesi oli vilkasliikkeinen, muistat kai. Tuolloin kukaan ei voinut aavistaa mitä elämä tuo tullessaan. Ja jos olisi voinut aavistaa, niin olisiko mikään sittenkään tapahtunut toisin tuona kesäpäivänä, jona kivi muutti meille. Kivi, jonka mukaan ottamista hieman vastustin. 

Kivi muutti meille, Se pestiin ja muutaman vuoden ajan se vaihteli kodissamme paikkaa. Unohdin sen olemassa olon ja niin kai sinäkin. Keskityit kulkemaan metsissä, käskit minun ruokkia mielikuvituskoiriasi, niitä oli kolme ja sepitit tarinoita. Me olimme äiti ja tytär, me elimme, kunnes sinä kuolit.

Kantamasi kivi sopii surun väreihin. Sen eloton ja kylmä pinta tuntuvat sormien alla karhealta, mutta nyt kivi ei olekaan mikään ihan tavallinen kivi, vaan se on sinun kivesi. Tiedätkö, että me mietimme siitä tulevan hautakivesi, mutta se on siihen liian pieni. Etsimme parempaa kiveä samasta paikasta, josta kivesi löysit. Liian tuskallista, eikä sopvaa löytynyt. Toivottavasti pidät hautakivestäsi, vaikkei se olekaan luonnonkivi, sen valinta oli vaikeaa. 

Ja niin kuin asioilla ja tavaroilla on joskus tapana, ne unohtuvat ja niin unohtui sinun kivesikin. Kului vuosia, joitakin, en tarkasti muista, sillä en ollut ihan parhaimmillani. Näit varmaan, että olin aika ajoin suistumassa raiteiltani, enkä aina jaksanut olla äiti, en ystävä, enkä oikein mitään, mikä tänä päivänä olen. Minä vain suoritin, mekaanisesti tein sen minkä koin olevan tehtäväksi tarkoitettu. 

Veljesi kasvoivat, aika kului ja minäkin toivuin. Toivuin siihen tilaan, johon lapsen kuoleman jälkeen varmaan parhaimillaan pystyy, eli elin elämääni, näin valoa ja näin toivoa. Ja kun vuodet kuluvat, niin ne tuovat väistämättä muutoksia. Muutin omaan kotiin, yksin. Veljesi antoi käsiini sinun kivesi. Pysähdyin. Kivi tuntui panavalta ja ajattelin pientä tyttöä, joka raahasi sen kotiin ihan itse. Se mahtoi painaa ja silti sinä kannoit sen ihan itse. Kiven paino sylissäni ei ole sama paino, joka vuosia oli sydämessäni. Sydämessä viihtynyt paino oli tuhat kertainen ja taas tuhat kertainen. Siinä lepäsi sylissäni sinun kivesi, laitoin sen näkyviin hyllylle. 

Vuodet kuluvat taas vääjämättä eteenpäin. Muutan taas. Uusi rakkaus ja uusi mahdollisuus parisuhteeseen, jossa olen kotonani. Sinun kivesi muutti mukana. Tuleva mieheni ei tunne sinua muuta kuin sanojeni ja kertomani kautta. Siirtäessämme peikonlehteä parempaan paikkaan, koska sen lehdet laskeutuivat sohvalla istuvan niskaan, mieheni ehdotti kasvia tukemaan jotain luonnomateriaalia, ehkä kiveä tai jotain muuta. 

Sinun kivesi on siihen juuri sopiva. Voin sanoa, että se aseteltiin hellin käsin ja arvostavasti tukemaan elävää ja elinvoimaista kasvia. Karhealla ja elottoman oloisella pinnalla on elinvoimaa edistävä ja tukeva tehtävä. Toivottavasti pidät ajatuksesta, lapseni. 

Minulla on sinua suunnaton ikävä. Sanattomasti aistit varmaan ajatukseni ja kaipuuni. Minulla on myös hyvä olla ja sen sinä varmaan tiedätkin. Vierailethan taas luonani unen tultua, sitten kun ehdit tai katsot sen tarpeelliseksi. 

Rakkaudella äiti

Kommentit (2)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *