Kuvat ja tunteet

kuvat.jpg

Kuinka yllättäen tuleekaan itku. Jostain syvältä, surun sävyttämiltä mailta. Ikävä viiltää ja saa hengityksen lähes pysähtymään. Kyyneleet eivät ole tulematta, vaikka käytän koko tahdonvoimani. Itken. Käännän katsettani, jottei mieheni näkisi, ei todistaisi suruani. 

Olemme etsineet kehyksiä, sopivia hääkuvaamme ja samalla sopivaa tyttärestäni viimeiseen otettuun kuvaan. Tarkoituksen sijoittaa häälahjaksi saatu taulu sille sopivalle paikalle, sekä sijoitella jo olemassa olevia tauluja uusiin paikkoihin. Iloista sisustamista, kahdenkeskistä söpöilyä tuoreena avioparina. Vihdoin kahden ilman muuta maailmaa ja muiden vaatimuksia. Pitkä ja hidas aamu, musiikkia ja ne kauniit astiat katettuna, ne jotka juuri meille valitsin.  Yhdessä kaupoille, niin kuin avioparit tekevät. Tunnelma on keveä sekä uutta täynnä, joskaan mikään ei ulkoisesti ole muuttunut. Minä olen vaimo ja minulla on mies. Jokaiselle vastaantulijalle olemme vain pariskunta, joka kulkee lauantaiseen tapaan, ehkä osin arkisesti, kaupassa etsien jotain arkista ja tavanomaista. Sulakkeet, saippuat sekä talouspaperit jäävät hyllyyn. Etsimme kehyksiä. 

Syksy on totta ja kadulla kulkiessamme tuumaamme ilman viilenneen. Tuntuu hyvältä melkein palella ja kotiin päästyämme sijoitamme kynttilänjalkoja esille, suljemme parvekkeen oven ja juomme lämmittävää kahvia. Tuoksuu kahvi sekä lahjaksi saadut kynttilät, vaikkei niissä ole tulta.

Porakone, kuulosuojaimet, ruuvit ja proput. Imuri ja vasara. Mittaamista ja kinaamista taulujen oikeista paikoista. Radio siivittää musiikillaan askeleita, joista osa vaihtuu tanssiaskeleiksi. Rakkautta ja sisustusta. Tunnit kuluvat ja taulujen ripustamisen lomassa suklaa sulaa kielelle ja pähkinät tahmaavat sormet. 

Kuvat ovat kehyksissään. Ne ovat sohvalla vierekkäin. Uusi onni, mies ja avioliitto. Lapseni. Kuva joka melkein 16 vuoden odotuksen jälkeen pääsi ansaitsemiinsa kehyksiin. Liikaa, aivan liikaa. Onni ja menetys nojaavat samoihin sohvatyynyihin, sovussa vierekkäin. Kuvassa lapseni istuu rakkaat kumisaappaat jaloissaan ja avainketju näkyvissä, kuinkas muutenkaan. 16 päivää myöhemmin kumisaappaat jäävät käyttämättöminä eteiseen. Kaksi viikkoa sitten sanoin tahdon, onnellisena. 

Näin kuuluvat elämään suru ja ilo. Yhteen kietoutuvat uuden löytyminen sekä menetys. Rakkaus on läsnä, kuitenkin, paikallaan ja vahva. 

Niin minä itken onnesta sekä menetyksestä. Itken elämää, joka ottaa sekä antaa, Ikävöin lastani ja painan pääni mieheni rintaa vasten. Suloisen ihanaa ja valtavan surullista ilon keskellä. 

Kuvat ovat nyt seinällä. Totuttelen katsomaan niitä. 

Kommentit (2)
  1. Jos sinua pidemmän päälle kirpaisee katsoa tyttäresi kuvaa seinällä, ei sen ole pakko olla siellä. Hän ei sitä tarvitse. Hän on aina sydämessäsi.

    1. Kiitos ajatuksestasi.

      Ei varmaankaan kirpaise. Hänen kuviaan olen tottunut katselemaan,  onhan kuolemasta kohta 16 vuotta.

      Juuri tuo hänestä viimeiseksi otettu  ja piilossa ollut kuva,  juuri otetun hääkuvaamme kanssa, hetkeksi sykähdytti. 

      Sydämessä hän on aina, niin kuin kauniisti sanoitkin. 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *