Lopulta kuitenkin…..

Miten olen nyt tässä? Millä keinoin ja mikä on saanut jaksamaan, tahtomaan, pyristelemään ja pyrkimään elämässä eteen päin? Mene ja tiedä. Mikä milloinkin, mutta usein vastauksena on ollut vaihtoehdottomuus ja pakko. 

Vaihtoehdottomuus astuu esiin selän ollessa seinää vasten. Siitä tulee ainoa ystäväsi hakattuasi päätä seinään ja yritettyäsi kulkea lävitse kuuluisan harmaan kiven, onnistumatta, sillä lopulta kivi on kierrettävä. Keino se on kiertäminenkin, usein jopa suositeltavaa. Selviämisessä auttaa myös kyky kulkea siitä missä aita on matalin, mielummin jo kaatunut. Toivottomuuden aalloissa uidessa, jaksamaan auttaa hengittämisen taito ja siitä onneksi huolehti autonominen hermosto. Positiiviseen ja toiveikkaaseen tulevaisuuteen uskominen vaativat jonkinlaista iloa ja tietoista elämänhalua. Elämänhalu toki sykkii syvällä, vaikka sitä ei tietäisi itse, sillä muutoin lakkaisi elämästä ja kuolisi. Onneksi sekin on lähes automaattista, sillä muutoin olisi ihmisiä melko vähän jäljellä. 

Pahimpina aikoina en uskonut itseeni, en edes pitänyt itsestäni. En tuntenut itseäni ja mietin usein kuka hemmetti olen ja miksi olen. Muiden muovaama ja muiden mielen mukaan toimiva. En voi parhaalla tahdollakaan sanoa, että uskoin auringon paistavan risukasaan tai että myrskyn jälkeen on poutasää, sillä en erottnut risukasoja enkä tunnistanut myrskyjä. Olin vain jonkin keskellä, etsin tietäni, hengitin ja elin mekaanisesti päivästä päivään. Hymyilin, kun käskettiin tai odotettiin, tein hiekkakakkuja, kävin kaupassa, osallistuin perhejuhliin, opsikelin, olin äiti, aviovaimo…..Olin kaikkea, mutta en minä. 

Kaiken lopulta romahdettua itkin mielenterveystoimiston puhelimeen jotain, jota en saa palautettua mieleeni. Sain ajan viikon päästä kirjeitse, peruin sen, sillä edellisenä iltana kuoli lapseni. Kuin huonosta ja pahasta elokuvasta, mutta totta murtuneelle mielelleni ja elämäni vaipui syvemmälle. Luulin muutaman vuoden jälkeen olevani tolpillani, kunnes esimieheni haki minut itkevänä pois työpaikkamme vessasta. Tarvitsin siis edelleen apua, sillä kuuluisa tahto ja sisu eivät yksin enää auttaneet. 

Nyt on toisin. Kun muutama viikko sitten jouduin sulkemaan lapseni pois elämästäni, johtuen sellaisista asioista, joita en pysty nyt kertomaan, luulin vaipuvani takaisin vain hengittämisen tilaan. Kun uusperheilyssä tapahtuu asioita jotka muistuttavat kriisiä, luulin, että ajaudun hakkaamaan päätäni seinään ja lopulta joutumaan kiertämään pahuksen kiven. Odotan puhelinsoittoa koskien työpaikkaa, mutta puhelin ei soi. Mietin läheistäni, joka on masennuksen rajalla ja rakas. 

Minä itseni löytänyt ja terapiani käynyt. Uudelleen naimisiin mennyt, rakastunut ja tasavertaisessa suhteessa elävä ja tunteva. Terve. 

Toipumisesta kertonee tunne siitä, että nauru kuplii kaiken alla. Ihmettelen elämän kummallista huumorintajua ja sitä, että jollain todella on ihmeellinen näkemys minun tasapainoisesta elämästä ja sen esteetömästä ja jouhevasta eteen päin kulkemisesta. Järjestelmänvalvoja osoittaa, että oma vapaa tahto on melko pieni ja rajallinen. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kaiken tapahtuvan välissä on seesteisiä jaksoja, jolloin on syytä vetää happea, levätä ja vahvistaa mielenrauhaa, koska myrsky on tulossa ja risukasa on kovin suuri. 

Mikä nyt on toisin kuin 16 vuotta sitten? Tunnen itseni. Osaan rajata jaksamiseni vähetessä. Sanon ei. Nauran hyvälle vitsille, jopa huonolle. Istun ja katson kaiken kauneutta. Puhun kaikille, jotka jaksavat kuunnella. Elän ja näen tulevaisuuden positiivisena. Paljosta luopuneena, paljon pelänneenä ja paljon toivottumuudessa eläneenä, näen kaikesssa hivenen toivoa ja hivenen kauneutta. Jokainen luopuminen ja jokainen tehty päätös, jonka ansiosta elämä muuttuu johonkin suuntaan, ovat saaneet elämän pysymään minun hallussani. Oi, olenhan erhetyväinen ja virheitä tekevä, mutta jokainen virhe on minun omani, minun lapseni ja minä kannan niistä seuraukset. Jokaisesta tapahtumasta, joka ei ole minun aiheuttamaa, opin jotain ja otan sen vastaan, sillä vastustamalla en voita yhtään elämän taistelua. Katsastelen asian sen jokaiselta kantilta ja asetan sen sille hyllylle, jolle se mielestäni kuuluu. Sitten juon kahvit, katselen ikkunasta ulos ja syön suklaata, samalla miettien, että lopulta elämä on elämisen arvoista, vaikka mikään ei oikeastaan ole kiinni minun vapaasta tahdosta.

Lopulta on niin, että jäljelle jää vain rakkaus. Se jää jäljelle sittenkin. kuin joku kuolee, muuttaa pois tai eroaa. Muuttaa vain suuntaansa, odottaa, että se jälleen tunnetaan ja on valmiina auttamaan jaksaa. Lopulta kuitenkin elämä on lahja…..

Kommentit (2)
  1. Aina ei siltä tunnu, mutta kiitos <3

  2. Oi sinä viisas <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *