Minä ja jooga

Jooga on kutsunut minua vuosien ajan. Mietin, että miksen antanut kutsulle aiemmin periksi. Miksi vasta vuosi sitten? Siksi, että aiemmin en ollut valmis ja jokin minussa kapinoi vastaan. Jokin minussa oli levotonta ja kelpaamatonta. Muistan, että keksin lukemattomia syitä. Liian pullea. Olenhan muutenkin liikkuva. Muita samassa tilassa. Tuntematon maailma, jonka harrastajat huokuvat sisäistä rauhaa. Ei rahaa. Ei sopivaa ajankohtaa. Ei mitään hajua, mikä sopisi minulle. Liikaa tarjontaa. Liikaa elämää. Kummallista pelkuruutta aloittaa uusi asia. Pitäisi varmaan jotain osata ennakkoon. Ei sopivia vaatteita. Joku katsoo kumminkin. Keski-ikäinen nainen ja jooga yhdistelmänä olisi liian ilmeinen. Joku nauraa ja sanoo, että nytkö sinäkin. Joku vähättelisi ja sanoisi huuhaaksi. Sisäinen levottommuus. Onneksi odotin ja onneksi aloitin. Nyt tiedän joogan olevan minulle yksi parhaista asioista, mitä olen itselleni suonut. 

Reilu vuosi sitten aloitin. Kysyin sähköpostilla sopivuuttani ja selittelin ihan turhia juttuja. Vastaus ole lempeä ja tervetulleeksi toivottava. Sama kaava on toteutunut jokaiseen ilmoittautumiseen. Etukäteen googlettamista ja silti utelua sopivuudestani. Miksi ihmeessä olen tämän suhteen niin epävarma? Miksi asetan itselleni odotuksia, joita kukaan muu ei oleta minun täyttävän? Mitä se kertoo minusta? Varmasti paljon, mutta silti olen mennyt ja olen tunnustanut osaamattomuuteni. Olen antautunut ryhmässä toimimiseen ilman, että vertaan itseäni muihin. Onneksi suuri osa ajasta ollaan silmät kiinni. Minulla on siis mahdollisuus liikkua ja hengittää omassa kuplassani, vaikka viereiselle matolle on vain käden verran matkaa. Salliva ilmapiiri, jossa kaikki haluavat olla yksin. Vain ohjaajan lempeä ääni yhdistää ja liikkeistä johtuvat kahahdukset paljastavat meitä olevan useampia. Nykyään ei ahdista olla edes silmät auki ja se on suorastaan välttämätöntä, jotta uuden liikkeen ohjeet tulevat selväksi. 

Alkuun suoritin liikaa. Yritin olla mallioppilas ja todistaa, että olen paikalla tosissani. Olin paikalla ajoissa ja asettelin tarvittavat välineet sievään järjestykseen jääden ryhdikkäästi istumaan. Vaihvihkaa katselin ympärilleni ja yritin näyttää seesteiseltä sekä kokeneelta. Oioin paitaani ja korjailin rintaliivien asentoa. Joissain asennoissa huomasin keskittyväni enemmän paitani valumiseen, kuin hengitykseen. En välttämättä havainnoinnut tuntumaa lihaksissa, vaan mietin miltä takapuoleni näyttää ohjaajan näkökulmasta. Hengityskään ei kulkenut ja tuntui hieman hassulta keskittää siihen niin paljon huomiota. Uutta liikettä vaan, jotta voisin havaita pystynkö siihen vai en. Usein en, mutta kiitettävän useaan venyin. 

Ajan ja ohajuksen myötä opin antamaan periksi. Olen opetellut vaientamaan suorittajan itsestäni. Olen oppinut, että hengittäminen on muutakin kuin elinehto. Hengittää voi useaan eri paikkaan ja eri tavoin. Olen vuosia työssäni kehoittanut tunnetiloissaan painivaa lastaa vain hengittämään ja lohduttanut ja luvannut sen auttavan. Joogan myötä olen havainnut hengittämisen suuren taian ja todennut, että se mitä olen opettanut, toimii myös minulle itselleni. Olen oppinut malttia ja tyynnytän itseni keskittymään hengitykseen ja luotan kehoni kertovan kuinka sitä tulisi hyödyntää. Ohjaajat muistuttavat kuuntelemaan kehoasi luottaen, että se kertoo mitä se juuri tänään tarvitsee. Anna hengityksen kulkea vaivattomasti, ihan itsestään. Osaan nykyään hengittää paremmin, mutta arjen keskellä unohdan joskus sen yksinkertaisen voiman. Opettelen siis tätä yksinkertaista asiaa ja ehkä joskus osaan hengittää hyvin, kunhan rauhaton mieleni vain suostuu kuuntelemaan kehoani. 

Kehossani on tapahtunut hieman muutoksia, mutta ei niin paljoa kuin olisin toivonut. Se tosin ei johdu joogasta, vaan minusta itsestäni, laiskuudestani ja tekemättömyydestäni. Jooga ei siis itsenään ole ihmeitä tekevä, vaan siihen kuuluu samat lainalaisuudet kuin mihin tahansa liikkumiseen. On siis harjoiteltava, liikuttava ja tehtävä asoita muulloinkin, kuin ohjauksen alaisuudessa. Jooga ei siis suo oikopolkua, harmi, mutta ei yllättävää. Keskityn nykyään enemmän siihen miten teen liikkeeni ja missä se tuntuu. Opettelen tuntemaan kehoani. Kas tähän se taipuu ja tähän ei, muttta toimimattomuuteen voi suhtauta lempeästi ja kehoa kunnioittaen. Se mihin tänään kykenen, on huomenna mahdotonta. Kehoni kertoo enemmän, kuin olen suostunut kuuntelemaan. Pidän siitä, että usea ohjaaja muistuttaa kiittämään kehoa kaikesta siitä, mitä se puolestamme tekee. Totta tosiaan, minunkin kehoni on kantanut minua uskomattomista tilanteissa. Olenko kiittänyt sitä? Olenko ollut sille lempeä ja hellinyt sitä? Olenko pitänyt sen kestävyyttä itsestäänselvyytenä? Voi kyllä olen. Nykyään puhun mieleni lisäksi myös keholleni ja kiitän sitä jaksamisesta. Siihen liittyy myös huomion kiinnittäminen siihen mitä syön ja miten nukun. Niin aina joskus ja kun lipsun, kehoni kyllä mainitsee asiasta ja lupaan sille taas kerran, että huomenna taasen olen fiksumpi. 

Olen positiivisen yllättynyt joogasalien ilmapiiristä. Voiko olla parempaa ympäristöä olla hyväksytty sellaisena kuin olen? Alkuun tuntui hymistelyltä ja hieman kiusalliselta kaikki hymyily ja lempeys. Nykyään se on turvallista ja hyvää tekevää. Antaudun täysin ilmapiirin kannateltavaksi ja lillun ihanassa pemeydessä. En myöskään istu alussa ryhdikkäästi. vaan asetun joogamattoni päälle ja hengitän. Laskeudun aikaan ja paikkaan jo ennen kuin ohjaaja pyytää sen tekemään. Ajatukseni harhailevat edelleen, mutta pyrin palauttamaan ajatukseni itseeni. Ajatukseni eivät aina suostu vaikenemaan, mutta sallin niiden tulla ja päästän ne menemään ilman suurempaa analysointia. Keskityn enemmän siihen, että vain olisin. Myönnän, että niin valaistunutta ja seesteistä minusta ei varmaan tule, etteikö mieleni tekisi aika ajoin tepposia ja etteikö kehoni tekisi yllätyksiä. Joissain asennoissa rintani ovat tiellä ja huomaan hengityksen vaikeutuvan niiden painautuessa liian lähelle kasvojani. Kehoni myös murahtelee ja narisee. En millään saa tasapainoani hallintaani ja meinaan hermostua, kunnes kuulen epätoivoisen ärähdyksen naapurimatolta ja tajuan muillakin olevan vaikeuksia. Liikavarpaani ei näytä kauniilta, mutta loppurenoutuksen aikana ne piiloutuvat villasukkiin. 

Olen kiitollinen kehostani ja pyrin pitämään siitä huolta. Olen kiitollinen, että mieleni on suostunut toisen ohjattavaksi. Parasta onkin ehkä se, että luovutan kontrollin toiselle. Irtaudun päätösten tekemisestä ja luotan siihen, että ohjaaja tietää enemmän kuin minä ja tietää mikä on hyväksi. En ole joogan aikana olemassa kenellekään muulle kuin itselleni. Eikä muuta maailmaa ole olemassakaan. Onneksi aloitin enkä meinaa lopettaa. 

suhteet oma-elama mieli ajattelin-tanaan
Kommentit (4)
  1. En ole koskaan harrastanut…en oikeastaan tiedä edes yhtään mitään joogasta..

    1. En minäkään tiennyt kovin paljoa, mutta olen iloinen että nyt jo vähän tiedän.

      Kannattaa kokeilla ainakin kehon hyvinvoinnin vuoksi. Lempeää ja monipuolista ja jokaiselle löytyy sopiva muoto.

  2. Ihanasti kerrottu yksinkertaisista asioista joita nykyihmisen olisi syytä oppia tekemään, keskittymään itseensä, hengittämään ja venymään. Eikä todellakaan siitä syystä että työ – määrä nostaa pulssisi ja olet hengästynyt, eikä myöskään sen takia että venyit taas äärirajoillesi suorittaaksesi tehtäväsi työssä tai kotona valmiiksi. Oma minä ja hyväolo= jooga

    1. Olen ehdottomasti samaa mieltä että iso osa hyvinvointiani on joogan kautta tulleet tavat ja keinot. 

      Elämä on lopulta yksinketaisia ja helppoja asioita vaikeiden asioiden keskellä. 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *