Minun sukuni naisia

Mummola.jpg

Kuuntelen kahden eri kellon raksutusta ja yritän rytmittää sen pakastimen hurinaan. Sänky allani tuntuu vieraalta, sillä se ei käyttäydy samoin kuin omani, kylkeä kääntäessäni. Kello on vähän jälkeen kuusi, keittiöstä kuuluu hiljaista kolinaa ja pakkaamisen ääniä. Äitini pakkaa vaatteitaan. On aikeissa matkustaa Tampereelle toisen tyttärensä. minun siskopuoleni luokse, lomapäivää viettämään. Omani ovat jo pakattuina kotimatkaani varten äitini eteisessä, joten venyttelen vielä hetken ja muistelen edellisen illan keskusteluita sukumme naisista.  Hetki ennen aamukahvia on vain minun ja sukuni eri naisten. Saan kuvia suljettujen silmieni taa kuvassa näkyvästä mökistä. Isäni kotitalo, jos tuota pientä mökkiä voi taloksi kutsua. Yhtä kaikki seinät suojasivat kuutta lasta, mummoani ja ukkiani, jotka tuolloin olivat köyhiä vanhempia, jotka parhaansa tekivät katraansa eteen. Muistan mummistani huivin ja sen alta pilkottavan letin, joka aamuisin tiukkaan letitettiin. Mummo joi aamukahvinsa tassilta, sokeripala huolellisesti huulten väliin laitettuna. Hengen ravintona käsissä kului vuoroin Päätalon kirjat ja Raamattu. Minun isoäitini, jonka tunteminen jäi lapsuuden hataraan läsnäoloon ja aikaan. Hänestä kuitenkin tiedän enemmän kuin äitini puolen naisista. Sen minkä heistä tiedän, tahdon jotenkin jäsentää….

Isoisoäitini syntymä ajoittuu jonnekin 1900- luvun alkuun. Hämeessä aikuistuva nuori nainen ilmeisesti haaveili ihan muusta, kuin perheestä, useasta lapsesta ja talon pidosta. Pieni talo, joka iän myötä naristaa nurkkiaan ja vinoutuu askelten painosta. Kuuntelee huolet, murheet, ilot ja punastuu lemmen tuottamista äänistä ja hienotunteisesti vaikenee. Lapsia syntyy viisi. Varhain eräänä, ehkä ihan tavallisena aamuna kädet sekoittavat puurokattilaa, höyry nousee ja tuvan päydän ääreen asettuvat lapset, katsoen odottavasti äitiään. Sekoittaminen hidastuu ja pienin katsoo huolestuneena poissaolevan näköistä äitiään. Kauha pysähtyy ja se pysähtyy viimeisen kerran. Kauha jää hylättynä, yhdessä viiden lapsen kanssa, hetken täysin hiljaiseeen tupaan. Ehkä ovikaan ei hämmästyksestä narahda naisen sulkiessa sen takanaan viimeisen kerran. 

Voimme vain kuvitella pienen kylän kauhistuneita reaktioita. Kylän raitit täyttyivät hiljaisista keskusteluista ja päivittelyistä, huokailua, silmien pyöritystä ja paheksuvaa suun maiskutusta. Ehkä lähikaupan myynti kahvin osalta kasvaa hetkellisesti, sillä tuvissa istutaan kahvikupun ääressä, vaikka siihen ei aikaa olisi ollutkaan. Puheet kasvavat, muuttuvat ja luvataan pitää salassa, mutta vain seuraavan tuvan kahvipöytään asti. Mutta kuinka on talossa, jossa äiti on lähtenyt? Siellä tuvassa on pahaenteisen painostavaa ja isä, minun isoisoisäni,  kulkee hartiat kyyryssä edestakaisin. Lapset pälyilevät ja eivät uskalla lyödä leikkiä, eivät vaatia vastauksia ja puurokattilaan jäänyt puuro jähmettyy syömäkelvottomaksi. Isoisoisäni kasvattaa lapset yksin. Nainen on jättänyt lapsensa, miehensä ja kunniallisen elämän. 

Yksi jätetyistä lapsista kasvaa isänsä hoivissa, tyttö, josta on tuleva äitini äiti, mutta sitä hän ei vielä tiedä. Ei aavista pieni tyttö tulevaa, eikä varmasti haaveile siitä mikä on tuleman. Ei ole iältään neljää vuotta vanhempi, kun sairastuu vakavasti aivokuumeeseen. Paranee polo, mutta jää kuuroksi. Kuuromykäksi mainitaan ja nimitetään, vaikka kieltä oppii käyttämän viittoen ja kuulevien eduksi puhetaito säilyy jonkinlaisena. Kirjoittaa myös, ehkä hieman haparoiden, mutta selkein kirjaimin, joiden avulla ajatus siirtyy. Sen tiedän siksi, että pienenä tyttönä olin hetken hänen kanssaan kirjeenvaihdossa. Yksikään kirjoitettu viesti ei ole tallessa, en muista sisältöjä ja hieman sitä suren, koska en muutoin oppinut isoäitiäni millään tavoin tuntemaan. Tapasin vain muutaman kerran, minun ollessa aikuinen ja äiti jo itsekin. Toisenlainen oli isoäitini taival. 

Ei kerro tarina isoäitini mielenmaisemasta, mutta kuvitella saattaa sen olleen toisenlainen, kuin monella muulla. Äitinsä jättämä kuuromykkä. Ehkä on sielussa paloa, aatoksissa kapinaa ja niin kulkeutuu polku sopimattomaan suuntaan, niin lienee kuiskivat juoruilevat suuta. Supattavat tavatessaan, että mitä muuta olisi voinut odottaa, kun äitikin oli sen kaltainen kuin oli. Isoäitini juo ja viettää rietasta elämää. Antautuu miehelle ilman papin vihkimistä ja ajatuu rikosten tielle. Vankila. Mies, joka myös on vankilassa. Syntyy äitini, pieni polo äitinsä lailla. Äitini ei ole koskaan tavannut isäänsä, joten yksi osa perimäämme ja osa minuuttamme on tuntematon ja hukassa. Ei kykene äitiyteen isoäitini, jonka varmasti kylän ämmät jo osasivat ennustaakin. Antaa kasvatiksi, lapsen kolme kuukautta vanhan ja jatkaa levotonta vaeltamistaan. Ehkä pakenee itseään löytämättä rauhaa. Miehet vaihtuvat, samoin paikkakunta, mutta rikollinen elämäntapa säilyy. Äitini kertoo olleensa oikeudenkäyntiä seuraamassa, jossa tuomiota luettiin. Minä mukana, hänen kohdussaan viattomana päätöksiin, joita sukuni naiset olivat tehneet ja tulivat vielä tekemään.  Lopulta, monen mutkan kautta löytyy isoäitini halvaantuneena alkoholistina juoppomajasta metsän keskeltä. Kuolee melko pian ja katson sen olleen hyvä asia. sillä kuurona ja halvaantuneena ei ole elämä sellaista, johon vapauteen tottunut isoäitini oli totttunut. En ollut hautajaisissa, mutta ajattelen häntä aina välillä. En kaivaten, sillä kuinka voi kaivata ihmistä, jota ei tunne. 

Nuori nainen, joka aikoinaan kasvatiksi jätettiin, on minun äiti. Äitini kasvoi kasvattikodissaan hyväksyttynä ja rakastettuna. Taisi olla villi ja luonnonlapsi, sillä tyttökotiin laittoivat esiteini-ikäisen villikon. Suhteet kasvattikotoon säilyivät hyvinä, mutta tyttökodissa vietetty aika varmasti rikkoi jotain. Lastensuojelulaitokset tuohon aikaan, eivät täyttäisi tämän päivän vaatimuksia. Kasvaa nuori neito, löytää työn, löytää miehen ja rakastuu. Ikiaikainen tarina alkaa taasen alusta. Alussa kaikki on vielä mahdollista. Mikään ei sumenna nuorten uskoa heidän onnistumiseena, heidän rakkautensa kestävyteeen. He eivät toistaisi vanhempiensa virheitä vaan kulkisivat vakaasti yhdessä, yhteiseen suuntaan, kunnes maailma pakottaa toisiin ajatuksiin ja toisiin tekoihin. Niinpä löytyy jälleen yksi pieni tyttölapsi lastenkodin ovelta. Ovelta, jonka äitini sulkee takanaan, mutta minä en ole enää mukana. Niin lähtee nuori nainen sydän täynnä odotusta. Mitä odottaa? Vapautta, jotain muuta kuin paikalleen sitova lapsi ominen vaatimuksineen. Kulkee vimmalla ympäriinsä, etsii ja etsii. Ehkä löytääkin, mutta ei sen kaltaista kuin odotti. Ei avautunut onni, silloin, mutta nykyään on onneksi toisin. 

Kun minusta tuli äiti, niin päätin etten koskaa hylkäisi lapsiani, en jättäisi elämään epätietoisuudessa ja tuntemaan itsensä hylätyksi, kerta kaikkiaan jätetyksi. Tapasin itse oman biologisen äitini ollessani 16- vuotias. Onneksi tapasin ja onneksi me molemmat olemme suhdettamme rakentaneet. Olemme itkeneet ja olemme olleet ajan kanssa aina vain rehellisempiä itsellemme sekä toisillemme. Olen kapinoinut kiukutellut ja ollut vihainen. Yhtä lailla olen ollut rakkauden nälkäinen, pieni, taantunut lapsen tasolle ja kerjännyt hyvitystä. Me molemmata olemme välillä olleet hiljaa ja etäällä toisistamme, mutta vain lähentyäksemme. Riittävän monta lävitse käyntiä ja riittävän monta itkua. Valtava määrä auki revittyjä hetkiä ja huonoa omaatuntoa. 29 vuotta myöhemmin voin sanoa, että minulla on äiti. 

Oma äitiyteni onkin tarina, joka ei ole mennyt tahtoni, ei haaveideni eivätkä odotusteni mukaan. Aika ajoin olen ajatellut, että ilman äitiyttä olisin ehkä selvinnyt jopa ehjempänä. En ole kyennyt tekemään viisaita ratkaisuja, enkä pysymään kaikkien hyvien päätösten takana. Minä äiditiön äiti, joka teki sen minkä kykeni. En kyennyt lähtemään, enkä sitä ole koskaan vaihtoehtona pitänytkään, joten siinä mielessä päätökseni nuorena äitinä on pitänyt. 

Lapsi voi kuitenkin kuolla. Tyttäreni haudan äärellä tunsin hylänneeni lapseni. Vieressä seisoi kaksi pientä poikaa, jotka hakivat kättäni ja paitani turvallista helmaa. Sydän särkyneenä ja sielu tyhjänä äitiys jatkui, mutta ei lainkaan sen kaltaisena kuin olisi pitänyt. En kyennyt, en jaksanut. Räävimme päivästä toiseen, minä ja pojat. Yksinhuoltaja. Äiti. Voi hyvä luoja kuinka vieläkin tunnen musertuvani taakan alle, jota tuolloin perässäni raahasin. Pienet pojat olisivat tarvinneet enemmän suojaa ja enemmän läsnäoloa. Rakkautta annoin, vajaanakin. 

Elämä kuljettaa suuntiin, joita olet välttänyt ja joita olet kieltänyt olevan olemassa. Nuorin lapseni on syntymästään asti ollut levoton kulkija. Ero, siskon kuolema, sekä väsynyt äiti johtivat muuttoon isän luokse. Luulin, että kuolen. En kyennyt nousemaan keittiön lattialta ja lopulta toivoin että kuolen, sillä olinhan tehnyt juuri sen, mitä kolme sukupolvea naisia oli minua aiemmin tehnyt, hylännyt lapseni. Samaan aikaan sisäinen ääneni lohdutti, puhui järjen ääntä. Et ole hylännyt. Silti se siltä tuntui. En kuollut vaan elin. Tein kaikkeni etä-äitinä, vaikka se tuntui taistelevan kaikkea luonnollista olotilaa vastaan. Niin elivät myös molemmat elossa olevat lapsenikin, aikuistuivat.  Toinen tahtoo olla erossa minusta, vihainen, pettynyt ja katkera. En voi häntä siitä syyttää, hänen oikeutensa on niin kokea. Toinen tahtoo olla tekemisissä, rakastaa ja pitää maailman parhaana äitinä. 

Kuinka paljon me kykenemme vaikuttamaan siihen, mitä elämä meille tarjoaa ja kuinka se meitä kohtelee? Onko geeneissämme ja perimässämme salaisia aineita ja hengen tuottamia vaikuttimia, jotka vääjämättä tekevät mitä tahtovat? Voiko puhtaasti omalla tahdolla kääntää suuntaa ja jyrätä väkisin oma tahtonsa lävitse? En tiedä. Elän ja teen parhaani, niin kai on tarkoitettu. 

Tahdon kuitenkin antaa anteeksi äidilleni, hänen äidilleen ja vielä hänekin äidilleen. En tiedä, onko minun anteeksiannolla mitään virkaa ja olenko siihen edes pätevä ja oikeutettu, mutta annan anteeksi. Ehkä osin ymmärränkin. Miksi tahdon antaa anteeksi ja miksi tahdon ymmärtää? 

Siksi, että siten kykenen antamaan anteeksi myös itselleni ja kykenen ymmärtämään itseäni.

Rakkaudella tytär, tyttären tytär, tyttären tyttären tytär sekä äiti.

Kommentit (6)
  1. Upea teksti, hienot ajatukset.

    Rakas mökki <3

  2. Itse kärsin joka ikinen päivä ajatuksista, joista jään kiinni: kuulostanko äidiltäni?

    Mahtava blogi, kiitos. Jään seuraamaan. 🙂

     

    1.  

      Kiitos <3

      Ehkä me kaikki huomaamme joku päivä muistuttavamme  omia äitejämme.  🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *