Mitä minulla olisi lisättävää?

Mitä minulla olisi lisättävää aiheeseen masennus? Siitä on kirjoittettu kirjoja, sävelletty lauluja ja kerrottu tuhat tarinaa, jonka jälkeen toiset tuhat ja se jatkuu loputtomiin. Taiteilijat ovat maalanneet synkin sävyin, tuottaneet mielenmaisemat visuaaliseen muotoon. Valokuvaaja on lukinnut hetken, mieleenpainuvan kuvaan, joka elää vielä kuvaajaan ja kuvattavan jo kuoltua. Masennus, jokaisen mahdollisesti kohtaama syöveri ja jokaisen omanaan tuntema. Mitä minä voin lisätä, jota ei olisi jo kerrottu?

Masennus on aiheena sallittu. Sitä ei lakaista maton alle, ellei itse sitä tee. Voi, kyllä se vieläkin hävettää ja saa osan katsomaan alta kulmain, mutta jos julkisuuden henkilö omilla kasvoillaan asiasta puhuu televisiossa, niin masentunut onkin osa hyväksyttyä tunnetta. Saa puhua ja saa tuntea. Lohdullista on masennuksen suoma maailma, jossa synkistely on sallittua. Mielenmaisemissa mustissa voi uida ja sinne voi sukeltaa. On mahdollista oppia tuntemaan oma pimeä puolensa. Kunhan sinne ei vain jää. Sieltä on irtauduttava ja annettava elämälle sen ansaitsema mahdollisuus. Masennus on salakavala ja yrittää viekoitella jäämään seurakseen. Se huokailee surumielisiä sanoja, joihin on helppo tarttua ja jakaa niiden väittämä totuus.

Tunteena masennus on kaiken kattava. Se lamaannuttaa ja saa jäämään paikoilleen. Se saa ajattelemaan omaa kuolemaansa, toivomaan sitä ja hehkuttelemaan ajatuksilla omista hautajaisista. Hymy ei ole masentunutta varten, se on terveitä varten, joten siksi masentunut hymyilee. Hän ei tahdo sinun vaivaantuvan murheidensa vuoksi, joten siksi hän kertoo kaiken olevan ihan hyvin. Ihan hyvin, sanoo hän ja hymyilee, kääntyy pois, jottet näkisi totuutta. Masentunut on luotettava työntekijä, koska hän saapuu paikalle, ettei kukaan vain epäilisi mitään. Hän tekee työnsä ahkerasti, josko hieman innottomasti, mutta tekee osuutensa kuitenkin ja ehkä jopa jonkun muunkin osuuden. Saa siitä kiitosta, muta se ei vaikuta häneen positiivisesti vaan saa ehkä tuntemaan syyllisyyttä. Onhan kiitos huijaten saatu, sillä mielenmaisema vääristää hyvällä sanotut sanat ja asiat.

Masentunut syö liikaa tai liian vähän. Hän nukkuu kaiken aikaa tai valvoo unettomana yö toisensa jälkeen. Hän rakastaa läheisiään, vaikka ei jaksaisi ja itkee sen vuoksi salaa. Niin, jos hän pystyy itkemään. Saattaa olla, että kyyneleet ovat loppuun kulutetut ja tunnetaso niin stabiili, ettei enää erota hyvää pahasta eikä iloa surusta. Pahinta onkin kaiken samankaltaisuus ja elämän ylä- ja alamäkien puuttuminen. On vain tasaista, harmaata ja loputtomasti kestävää taivaltamista suoraa tietä pitkin. Tien varrella ei ole huoltoasemia ei kylpylöitä eikä virkistäviä maisemakohteita. On vain tie ja on vain loputon aika. 

Oma masennukseni oli lyödä jalat alta kokonaan. Osin löikin, mutta vain polviasentoon ja siinä asennossa kykenee vielä tekemään töitä, huolehtimaan jollain tapaa lapsistaan ja oleman jonkinlainen osa yhteisöä. Pystyin osallistumaan taloyhtiön grillijuhliin ja vastamaan kysymyksiin. Kykenin käymään suihkussa ja vaihtamaan puhtaat vaatteet. Tein töitä, vastasin puhelimeen, kävin kaupassa ja puhuin lapsilleni. Kaiken tuon pystyin, mutta todellisuudessa odotin hetkeä, jolloin pääsisin nukkumaan. Uni oli ainut pakopaikkani. Valveilla ollessa minulta odotettiin ja vaadittiin toimintaa, vastauksia ja elämäniloa, jota minulla ei ollut. Se varasto oli tyhjä. 

Parasta masennuksessa on toivo. On onnekasta, että masennuksesta huolimatta on elämää, joka väistämättömällä tavalla pitää sinusta kiinni. Onneksi on myös puhe. On media, joka tuo aiheen esille ja tekee sen sallituksi. Sille saa nauraa ja sitä saa moittia. Sitä voi vetkuttaa eri asentoihin ja tarkastella eri näkökulmista. Pelastavaa voi olla oikea terapeutti, koira, harrastus tai sopiva kuunteleva ihminen. Voit syödä lääkkeitä tai selvitä ilman. Tapoja ja keinoja on monia. Tärkeintä on, että löytää sen orastavan ajatuksen, että kokee omaavansa mahdollisuuksia. Minulla on vaihtoehtoja. Se on huumaava tunne. On mahtavaa, että masennuksen vuoksi olen tutustunut itseeni ehkä syvemmin, kuin olisin oppinut minua tuntemaan ilman sitä. Siksi se on myös opettavaista. 

Kunnioitan masennusta edelleen paljon. Omastani on aikaa jo yli kymmenen vuotta, mutta pidän masennuksen ystävänäni edelleen. Haluan pitää sen lähellä, jotta se ei pääse ihoni alle eikä valtaa mieltäni. Annan aika ajoin hetkiä itselleni, jolloin annan masennuksen vierailla, mutta vain hetken. Juomme kupit kahvia ja vaihdamme kuulumiset ja sen jälkeen toivotan masennukselle hyvää jatkoa ja pyydän hänet siirtymään taka-alalle. Tiedostan, että masennus on ikään kuin osa minua. Se ei pitänyt siitä, että sen paikan otti toivo, elämänilo, rakkaus ja uteliaisuus kulkea muutakin tietä pitkin, kuin vain sitä suoraa, joten siksi olen hieman varuillani sen kanssa. Toistaiseksi olen niskan päällä. 

Tiedän olevani onnekas. Masennus ei ole kaikille yhtä lempeä, vaan se voi viedä mukanaan luovuttamatta irti. Se saa minut surulliseksi ja tuntemaan empatiaa kaikkia niitä kohtaan, jotka sen vuoksi mahdollisesti luovuttavat. Toivoisin, että useampi suu puhuisi ja moni vahvempi toisi asiaa esille. 

Hyväksyntää, asiallista keskustelua, tietoa ja jaettuja kokemuksia. Toivon ylläpitämistä, selviytymistä ja elämäniloa. Sallimista ilman arvostelua. Näkemistä pintaa syvemmälle ja kosketusta. Siinäpä sitä ajatuksia masennuksesta. 

 

suhteet oma-elama mieli ajattelin-tanaan
Kommentit (2)
  1. Allekirjoitan kaiken tämän. Kiitos.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *