Naisautoilua

liikennemerkit.jpg

Ajattelen olevani hyvä kuski. Olen 27 vuotta ajanut ilman yhtään kolarointia, auton naarmuttamista tai sakkoja. En jää tien tukkeeksi vaan singhadan punaisten vaihduttua vihreäksi, melko nopeasti kaasua käyttäen eteenpäin. Seuraan liikennettä ja ennakoin. En käytä puhelinta, en meikkaa, mutta välillä säädän radiokanavia. En arkaile, mutta en ole uhkarohkea. Ajan säässä kuin säässä ja autossa on oikeat nesteet ihan oikeissa säiliöissä. Osaan tarkistaa öljyt sekä rengaspaineet enkä tarvitse apua pissapojan täyttämiseen. 

Alkuun olin sitä mieltä. että ainoa oikea tapa ajaa autoa on manuaalivaihteisen mallin kuljettaminen. Ei olisi muutenkaan väliä hifistelylaitteilla ja turhilla härpäkkeillä. Näin mietin kunnes perheeseemme saapui saksalainen nuori mies, tuo ruskeasilmäinen Brauni. Brauni lämmittää nappia painamalla tuulilasin, sivupeilit sekä takapuolen. Hän sisältää Webaston. tuon ihanan lämmittävän ystävän. Brauni on automaattivaihteinen yksilö. Kertakikkiaan ihanaa. Jos mahdollista, niin en enää koskaan vaihda manuaalivaihteistoon, en aja ilman ilmastointia enkä lisälämmittimen suomaa helppoutta. Ja jos joudun perumaan puheeni, niin sitten joudun.

Baruni on huollettava säännöllisesti. Ja kuten minä olen käynyt gynekologilla, hammaslääkärissä sekä terveystarkastuksessa, niin vaihdettakoon autoon öljyt ja tulpat. Töihin on päästävä ja työmatkani vaatii auton käytön. Appiukon Toitsku on pelastus.

Tuijotan harmaata japanilaista maantien nielijää. Siinä on alla kitkarenkaat, herran jestas. Minä tahdon nastarenkaat. On liukasta ja on liukasta ja minä vain nyt tahtoisin nastarenkaat. Hoen mielessäni mantraa; manuaali, manuaali, muista tämä on manuaali. Radio äännähtää käynnistettäessä ja sieltä soljuu ruotsinkielien aamuohjelma. Penkki tuntuu vieraalta. Muista tämä on manuaali, tahdon nastarenkaat ja tahdon tutun radiokanavan. Etenen. On pimeää ja onneksi edellisen aamun peurat eivät ole tahtoneet lähteä tänä aamuna yrittämään tien ylitystä. Ei kiihdy Toitsku tutusti ja juttelen sille mukavia, mutta mietin, että ymmärtääkö se suomea? Puhuin kannustavia sanoja tuumasin että samma på svenska. En tiedä ymmärsikö ja vaihdoin vaihvihkaa radiokanavaa, joka tutulla poljennollaan rentoutti minua. 

Kilometri kilometriltä varmuus kasvaa. Naurahatelen itselleni ja hieman sätin. Pieni häpeän tunnekin vierailee luonani. Olenhan ajanut jos minkälaisilla autoilla ja vaikka minkälaisissa keleissä. Sitten se tapahtuu. Taajaman mutkissa oleva liukkaus, kitkarenkaat, väärä auto ja normaalia kehnompi itseluottamukseni saavat Toitskun lievästi liukastelemaan. Kuolemanvaaran pyyhkäisen mielestäni pois, sillä vauhdin ollessa 20 km tunnissa, tajuan että suurta hengenvaaraa ei ole. Auton kulku vakautuu ja määränpää siintää silmissä. Kummastelen mieltäni ja asennettani.

Iltapäivän valossa innostun jo reippaaseen vauhdinpitoon ja mutkatkin saavat aiheuttaa liukastelua, en piittaa, minä hallitsen tämän auton ja minä hallitsen autoilun. Väliaikainen heikko hetkeni on muisto vain. Toitsku ja minä ystävystymme matkalla ja laulamme yhdessä, suomenkielisiä lauluja. Kaikenlaista, näin keski-iässä, sitä kokeekin. Mutta huomenna, aamun hämärissä, starttaan huolletun Braunin. Ajan kuin olisin olohuoneen sohvalla ystävien ympäröimänä. Minä ja Brauni <3

suhteet oma-elama hyva-olo
Kommentit (2)
  1. Oi että onkin ihanaa saada oma tuttu auto takaisin! Paijaa sitten aamulla minunkin puolestani 🙂

    1. Juu ja juttelen mukavia 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *