Näkisinpä muiden silmin

Mieheni on piirtänyt minut. Hän on istunut ja katsonut minua tarkkaan ja minä olen väistellyt katsetta ja tuntenut epämääräistä kihelmöintiä kehossani. Hän sanoi minun olevan kaunis. Sitten hän paijaa poskeani kuiskaten, että ei tahdo minun koskaan kuolevan. Hän istuu hiljaa ja lausahtaen, että olisi kauheaa jos vain lähtisin, jättäisin hänet ja poistuisin. Mietin, että miten minä olisin hänelle niin tärkeä ja niin korvaamaton, että jo ajatuksesta hänen silmiinsä tulevat kyyneleet?

Kuulen olevani rohkea, reipas ja pystyvä. Kuka voisi aavistaa, että sisälläni tuo kaikki kumpuaa epävarmuudesta ja halusta olla hyväksytty. Ettei  kukaan pääsisi sanomaan etten ole tehnyt kaikkea sitä mihin pystyn ja vielä vähän enemmänkin. Pieni tyttö minussa istuu hengästyneenä tarkkaillen onko kaikki varmasti tehty tarpeeksi ajoissa, riittävästi ja kiitoksella ei ole niin väliä, sillä se vastaanotetaan kiusaantuneena. 

Viisas ja lempeä. Hymähdän tämän kuultuani tohtimatta väittää vastaan. Jos vähättelisin sanoja, kyseenalaistasin, niin saisin vatsaani sinnikkään väitöksen ja turhanpäiväisen todistelun, jotta ymmärtäisin olevani väärässä. Epävarma osa minusta on tuottanut sanoja ja tekoja, jotta se saisi olla rauhassa sekä jollain tavoin hyväksyttynä, ja tämän joku on tulkinnut viisaudeksi?

En tunnista itseäni muiden kertoman kautta. Oma sisäinen totuuteni on ankara, nutturapäinen harmaseen villatakkiin pukeutunut opettajatar, joka tiukasti toteaa kehujen olevan turhia ja ansaitsemattomasti annettuja. Hymyn ja kiitoksen pyrkiessä esiin, tuo nutturapää toteaa, että älä kuuntele, jonkin osa-alueen olisit voinut kuitenkin tehdä paremmin. 

Nitistän nutturapään aika ajoin nurkkaan, niivitän istumaan ja tuijottamaan hämmästyneenä uhmakkuuttani. Tunnen riemukasta tunnetta sekä mielessäni että sydämessäni. Katson vakaasti eteenpäin uskoen itseeni ja kaikkiin mahdollisuuksiini. Noin hetkinä mietin niitä ihmisiä, jotka ovat saaneet minut tuntemaan epävarmuutta ja jotka ovat teoillaan, sanoillaan tai kehonkielellään lannistaneet minut. 

Uteliaana mietin tapaa jolla minua lannistaneet ihmiset ovat minut kokeneet ja nähneet. Miksi ja millä oikeudella he ovat sanansa sanoneet ja tekonsa tehneet? Yhtä uteliaana kuuntelen ihmisten tapaa nähdä minut nyt, kannustavana ja hyväksyttynä. Kummasta tehdä totuus?

Minun totuuteni on minun itseni luomaa. Sinä voit kertoa oman ajatuksesi ja perustella sen, mutta minä laitan sen oman kokemukseni ja ajatusmaailmani mukaiseen kohtaan ottaen siitä sen minkä tarvitsen, heittäen loput turhuuden romukoppaan. En kykene näkemään itseäni muiden silmien kautta. Kuka pystyisi?

Nämä ajatukset auttavat työssäni ja ihmissuhteissani. En käytä liiallisesti aikaa todistaakseni jollekin hänen olevan sitä tai tätä, jos hän ei itse samaa tuntemusta jaa. Kerron ajatukseni ja tunnustelen, että uppoaako se vai kokeeko mielipiteeni myrskyisän vastustuksen. Vastustuksen kohdattua on viisaampaa peräntyä, antaa olla ja palata asiaan otollisempana hetkenä. Tarkoituksen ollessa hyvä ja hyvyyttä tuottava, asia mennee joskus perille. Perille asia ei mene minun aikataulussani eikä minun tavallani, mutta silti se ansaitsee tulla esille. Kuka tietää, ehkä juuri tänään minun hyvät sanani kukistavat jonkun nutturapäisen tukahduttajan lannistuksen. 

Mutta kunpa näksin muiden silmin, edes hetken…………