Olenko ihan hakoteillä vai sittenkin….

Istun sohvalla ja tuntuu kuin kurkussa olisi palanen. Sitä ei saa nieltyä. Se ei vaikeuta hengitystä, mutta onpahan vain sitkeä ja ikävä haittatekijä, joka estää normaalin olotilan. Pitäisi kuunnella verkkoluentoa, mutta päässä pyörii keskustelun pätkiä, jotka yrittävät jäsentyä järkeväksi kokonaisuudeksi. Keskusteluun osallistuu omatunto, syyllisyydentunto ja sitä johtaa järki, jolla onkin edessään kova tehtävä. Järki, jota usein kuuntelen ja jonka varaan lasken vaikeissa tilanteissa. Syyllisyys ja omatunto ovat huonoja kavereita silloin, kun pitää pysyä kartalla ja toimintakykyisenä.

 

Olen eilisillan ja tämän aamun aikana käynyt lävitse jos jonkinlaista tunnetilaa. Olen käynyt lävitse omat kokemukset ja muistellut ammatillisia kokemuksia. Kaikkien noiden perusteella olen puuttunut ja osin vetäytynyt lastenkasvatuksesta uusperheessä.

 

Istun ja jäsennän omaa paikkaani monimutkaisessa yhdistelmässä. Pyrin ajattelemaan lapsilähtöisesti, koska niinhän järkevä aikuinen tekee. Sitä hieman vaikeuttaa tunne siitä, että myös minun kokemukseni ja näkemykseni ovat tärkeitä ja osa tätä uusperhettä. Mieheni ei laita minua sivuun vaan olemme samaa mieltä. Silti pohdin oikeuttani ilmaista näkemyksiäni. Olenko liian kärkäs? Pystynkö objektiiviseen näkökulmaan vai vaikuttaako oma etu harkintaa?

 

Lapset, jotka aina ovat jollain tapaa maksumiehiä aikuisten välisissä suhteissa ja eroissa, ovat keskiössä usean erilaisen ja uuden elämäntilanteen kanssa. Osa minusta näkee asioita, joita olen omien kanssa läpikäynyt ja osa näkemästäni on tuttua ammatillisesti. Nyt kyseessä ei  oma lapseni, joten minulta puuttuu vanhemman rakkaus omaa lastaan kohtaan. Pohdin, että tämä luo mahdollisuuden objektiivisempaan näkemykseen. Me aikuiset keskustelemme. Sitten keskustelee lasten vanhemmat, puhelimitse, jossa kiireessä vaihetut sanat eivät aina löydä toisiaan. Lapsi on kaiken välissä ja tavallaan meidän tekemien päätösten armoilla, ilman että hän on koskaan uusperhetilannetta itselleen pyytänyt. Lapsi ei ole valinnut kahta kotia, eikä uusia kumppaneita vanhemmilleen.

 

On kuitenkin kyse kasvatuksellisesta tilanteesta ja sen perille viemisestä. Huomaan. että minä ilman vahvoja tunnetiloja, kykenisin määrätietoisempaan ja rationaalisempaan toimintaan. Se ei kuitenkaan ole minun asiani. Siispä nielen ja vetäydyn. Kuuntelen ja yritän keskittyä uutisiin. Tahtomattanikin kuitenkin olen osa päätöksiä ja niiden kautta seuraavia seuraamuksia. En siis voi vetäytyä kokonaan. En ole kuitenkaan vanhempi. Minulla ei ole oikeuksia mihinkään. Toisaalta minulla ei myöskään ole vastuuta, joudunpahan kuitenkin elämään kaiken tämän keskellä.

 

Onneksi miehelläni ja minulla on ihanteellisen sama näkemys. Samon lienee vanhemmilla ja ainakin he hoitavat asioita yhdessä ja tavoitteena on lasten hyvinvointi. Onneksi kysymyksessä ei ole myöskään mikään maailmaa mullistava asia. Lapsen mielestä suuri tietenkin ja vanhemmat kokevat myös suurempia tunteita kuin minä. Minä etsin paikkaani uusperheen keskellä. Mietin missä määrin minulla on oikeus sanoa ja puuttua. Ja mietin, että on jonkilainen oikeus, En voi olla vain se kiva täti, joka pelaa, ulkoilee ja juttelee mukavia. En voi, koska edessä on vielä vuosien taival ennen kuin lapset ovat omillaan. On tietenkin vaihtoehto vetäytyä kokonaan, mutta sitten tässä kodissa asuu erillisiä ihmisiä, jotka asuvat saman katon alla, mutta jakavat eri todellisuuksia.

 

Onnekseni tässä kodissa on avoin keskustelukulttuuri, Ikävissäkin tilanteissa puhutaan kauniisti ja toista arvostavasti. Onneksi minulla on oikeus joissain tilanteissa myös valita oma etu ja vetäytyä. Minulla on siis oikeuksia ja velvollisuuksia ja niiden karttaa minä piirrän ja opettelen uusia reittejä. Muistan puhua ja muistan, että minulla on oikeus kaikenlaisiin tunteisiin ja minun ei tarvitse aina vain olla järkevä ja rationaalisesti toimiva aikuinen. Onneksi minulla on uusperhe, jossa saamme rakentaa meidän tapaa toimia. Onneksi tämä on myös vain elämää.

suhteet oma-elama oma-elama vanhemmuus
Kommentit (3)
  1. Olen itse kuullut että vähintään viisi vuotta. Pitkä aika sekin 🙂 Huumori auttaa myös ja samoin lenkkeily. Ehkä olen jossain vaiheessa hyvässä kunnossa. 

    1. Positiivinen asenne plusplus, oli vuosia sitten viisi tai seitsemän. Päivä kerrallaanhan niitä eletään.

  2. Luin jostain, että uusperheeseen sopeutuminen veisi seitsemän vuotta. Se tuntuu hurjalta luvulta, mutta ehkä se myös lohduttaa? Hyvää pohdintaa paikastasi ja olostasi joka tapauksessa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *