Oletko ajatellut?

kynttilä.jpg

Oletko ajatellut kenellä on oikeus surra? Kenellä on oikeus sytyttää kynttillä kuolleen muistoksi? Millä sanoin ja missä voi keskustella tapaturmasta ja onnettomuudesta, josta kuuli radiosta, luki lehdestä tai poimi tiedon somesta?

Surullinen sunnuntai kosketti perhettä. Se kosketti perhettä ja läheisiä sellaisella tavalla, jota harva kykenee kuvittelemaan. Ulkopuolisille maanantai-aamu valkeni tavallisena. Kahvipöytäkeskustelussa käydään lävitse jokaisen tiedot onnettomuudesta, joka johti lapsen kuolemaan. Kellon näyttäessä työajan alkavan siirtyvät keskustelijat työpisteisiin ja ajatukset täyttyvät kaikella muulla. 

Yksi kertoo käyneensä sytyttämässä kynttilän tapaturmapaikalle. Oli kuulemma kaunista ja paikalla oli paljon hiljaisia ihmisiä. Ilman täyttää suru ja hiljalleen savuavat kynttilät. Kyyneleet valuvat ja kurkkua puristaa. Suru on kaikilla ja tunne on yhteinen. Silti se ei ole mitään verrattuna lapsensa menettäneiden vanhempien tunteisiin. Muut surijat poistuvat paikalta, menevät kotiin ja juovat kenties iltateetä ja käyvät nukkumaan. Uni ei vieraile kuolleen lapsen läheisten katon alla. 

Uutisvirta on seuraannut tapahtumaa herkeämättä. Avatessa mobiiliversion iltapäivälehdistä, voit lukea Juuri nyt! otsakkeen alta viimeisimmät tiedot. Jos maltat odottaa seuraavaan päivään, voit lukea mahdollisesti myös lehtiprintistä uusimmat uutiset ja surullista kertomaa sävyttää koskettava kuva tapahtumapaikalta. 

Tapaturmapaikalla kynttilät hiipuvat ja siitä ohitse kulkevien ihmisten määrä vähenee. Yksi kynttilöistä on kaatunut ja samalla se on sulattanut viereisen kynttilän kylkeen reiän. Reiän kautta on maahan valunut hyhmäistä steariinia, joka on illan viiletessä jähmettynyt liikkumattomaksi. Lopulta viimeinenkin kynttilä sammuu ja uusia ei kukaan enää sytytä. Joku ajattelevainen ihminen käy siivoamassa jäljet, koska palaneet kynttilät ja niiden hylsyt näyttävät kamalilta ja kukaan ei enää tahdo muistutusta kuolemasta. Elämä siis jatkuu. 

Miksi näin ajattelen ja miksi näin kirjoitan? Siksi, että tiedän miltä tuo kaikki tuntuu. Valitettavasti olen yksi niistä, jotka ovat lapsensa menettäneet tapaturmaisesti. Päivittäin jouduin kulkemaan läheltä ja iltaisin sieltä kajasti vielä palavien kynttilöiden valo. En kyennyt lähestymään paikka osin siksi, että se tuntui liian vaikealta, mutta osin siksi, että siellä oli tuntemattomia ihmisiä surren heille tuntematonta lasta. Minun lastani. Jos tulin tunnistetuksi, vaikenivat äänet kuiskauksiksi, katseet salaa annetuiksi. Jouduin lohduttamaan tuntemattomia surijoita ja olemaan uteliaiden kysymysten kohteena. Poistuin. Onneksi naapuri kävi pyynnöstäni siivoamassa muistopaikan jääneet pois. 

Lehdistö ruoti lapseni kuolemaa. Oli kuvia, oli analyysejä, moitteita ja pohdintaa. Muutaman päivän ajan siitä saatiin etusivun juttu. Haastateltiin ihmisiä, jotka eivät ole edes samalta paikkakunnalta. Näin ei olisi käynyt, jos vanhemmat olisivat välittäneet, tuumaa eräs lääkäri. Lannistuin. Mietin kuollakseni useita eri vaihtoehtoja, jolla tuo onnettomuus olisi voitu välttää. Voi kuinka mietinkään. 

Äitini meni hoitamaan asioita ja joutui kassajonossa kuulemaan kahden naisen keskustelun. -Voi hurja!,lukivat lehden lööppiä. Minkähänlaiset vanhemmat oli tyttöparalla. Onneksi pääsi pois. Mietin vain, että kenen onneksi. 

Erään seurakunnan edustaja halusi lähestyä minua, koska hänellä oli varmaa tietoa siitä, että Jumala oli herättänyt kuolleen lapsen henkiin. Pohdin tätäkin kovasti, sillä olin juuri saanut tiedon lapsen ruumiinavauksesta. 

Jouduin poliisikuulusteluun, koska olin ensimmäinen aikuinen paikalla. Kertasimme valokuvin tuota sunnuntai-iltaa ja poliisi kysyy nostammeko syytettä työmaata vastaan. Työmaa oli valtion omistama ja puoli vuotta myöhemmin saimme vastauksen että syyttämättä jättämispäätös on totta. Mitäpä minä siihen sitten sanomaan. 

Me läheiset jäimme suremaan. Kollektiiviset surijat unohtivat asian melko pian ja lehdistö sai muuta kirjoitettavaa. Tapaturmapaikalla on nykyään parkkipaikka ja siihen autonsa jättävä ei tiedä, että siinä kohdin lapsemme henkäisi viimeisen kerran. 

Ajattelinpa vain, että kun tahdot surra ja sytyttää kynttilän, niin pohdi voisiko sen tehdä vaikka omassa kodissa. Voisiko miettiä mitä puhuu ja miten, koska et voi tietää kuka kuulee. Se minkä luet kehdestä on jonkun oikeaa elämää. Joukkovaellus tapaturmapaikalle perustuen omaan uteliaisuuteen ei välttämättä helpota menettäneitä, vaikka tausta-ajatus olisikn kaunis. Lapsen kuolemasta ei minun mielestäni ole tarvetta tehdä kollektiivista kokemusta vain päivien ajaksi, suru menettäneille on lopunikäinen. Missä ovat kanssasurijat silloin, kun kuolemasta on kulunut muutama päivä? Ehkä he istuvat muistojumalanpalveluksessa, joka on saatettu järjestää ilman läheisten huomioon ottamista. 

Surkaa menettäneiden kanssa, mutta huomioikaa ettei se suru ole teidän. Halatkaa, rakastakaa ja välittäkää, mutta muistakaa hienotunteisuus. 

Otan lämpimästi osaa lapsensa menettäneiden suruun. Olen sanomattoman pahoillani ja sytytän kynttilän. 

Maarit Suhonen

suhteet oma-elama uutiset-ja-yhteiskunta ajattelin-tanaan
Kommentit (2)
  1. Olen aika usein ajatellut – koen nykyisen lööppikulttuurin niin vistona. En halua tietää katastrofeista tai terrori-iskuista tarkemmin, en lukea onnettomuuksista. Tiedän sen tyhjyyden, mikä kohtaa, kun joku rakas kuolee ja arjen pitäisi jatkua. En ymmärrä, miten kukaan voi siihen tunkea, oman säikähdyksensä kanssa, sivullisena kuvitella, että kyse on hänestä.

    Hyvä teksti, ja kipeä, kiitos.

    1. Kiitos ajatuksistasi.  Onneksi on sinun kaltaisesi ajattelevia olemassa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *