Mielessäni ja mieheni kamerassa, on ollut useita blogiaiheita. Olen pyöritellyt sitä, kuinka kuvata käynti Jukka Rintalan, sinänsä vaikuttavassa, näyttelyssä, mutta kuvat ja mielikuvat ovat jääneet käyttämättä. Yksi käyttämätön kuva on siskoni ja hänen miehensä hääkuvista tehty kirja ja siinä ihan vieressä minun ja mieheni häistä samanmoinen. Siskooni ja yhdessä viettämäämme päivään tahdon vielä palata, mutta muhikoon se vielä mielessäni ja muotoutukoon sopivaksi. Joulu toisi lukemattomia näkökulmia ja aiheita, mutta loppujen lopuksi yksikään jouluun liittyvä aihe ei ole erityinen ja sellaista sisältöä en siihen saisi, etteikö siitä olisi tuhansittain jo kirjoitetttu ja kerrottu, joten olkoon, toistaiseksi. 

Uusperhe on suonut ajatuksia. Käyttämätön kuva on myös joulukorteista, jotka oppilaani tekivät vanhuksille, yksinäisille ja päihdeongelmaisille, ihmisille, joilla ei välttämättä ole ketään ja joita me emme tunne, mutta onhan joulu tulossa. Oli liikuttava hetki, kun oppilas ojensi kortit vapaaehtoistyöntekijälle, mutta silti en siitäkään ole kertonut, vielä, mutta ehkä tuokin aihe sopeutuu sopivaan muotoon ja liitän siihen huonon valokuvan, jonka ihan itse kiireessä otin. Olen pyöritellyt aihetta ystävämummostani ja siitä miltä tuntui hänen joutuessa sairaalaan. En muista koska olen käynyt viimeksi sairaalassa ja pienen mummon näkeminen karussa sairaalahuoneessa sai aikaan liikutuksen. Ystävämummo voi nyt hyvin ja jatkamme kahvitteluja hänen kodissaan. Olen edelleen onnellinen parisuhteessani ja siinäkin olen kehittynyt ja haen paikkaani, olen jopa osannut riidellä. 

Kuten näet, niin tai luet, huomaat että aiheita ei kirjoittamiseen ja maailmani jakamiseen puutu. Jokainen aihe on pyytänyt lupaa tulla kirjoitetuksi ja ne ovat hieman hämillään pääsemättömyydestään. Päivittäin minä selitän niille, että ehkä huomenna tai viimeistään ensiviikolla. Nyt aiheet ovat lopettaneet pyytämisen ja ovat tyytyneet istumaan aloillaan, vaikka se onkin niille vaikeaa, koska ovat kuulleet minun olevan pääsääntöisesti ahkera ulostuottaja. 

On aikoja, jolloin suru ottaa vallan. Suru ottaa vallan meistä kenestä tahansa, joka joskus on ollut surullinen. Olen surrut, syvästi tytärtäni. Ehkä osan surusta laukaisi aktiiviseksi koulumme kuolleen oppilaan muistotilaisuus. Seisoin oven takana, kuuntelin musiikkia ja itkin. 17 vuotta aikaisemmin vietettiin muistotilaisuutta tyttäreni koulussa. Minä en ollut paikalla, minulta ei kysytty. Kriisityöryhmä oli koululla osallistuen muistotilaisuuteen ja vasta sen jälkeen he saapuivat meidän luokse. 

Kuljin ja kävelin yhtenä päivänä pitkin kotikaupunkini sohjoisia katuja ja ohitsen pyrähti talitiainen. Tyttäreni, ajattelin ja kaikki jotka hänet tunsivat tietävät, että häneen liitetään tuo pikkuinen lintu. Lintu, joka luo lohtua aina sellaisen nähdessäni. Siskoni kertoi, että istuessamme hääkamapusten luomistilaisuudessa, näki hän talitiaisen istuvan ihan ikkunan viereen. Hän ei tuona päivänä tahtonut sitä kertoa, koska pelkäsi minun pilaavan häämeikkini. Niin, niin suuri vaikutus on pienellä linnulla. 

Tapasin tyttäreni pikkusiskon, kohta jo aikuisen naisen. Tuo nuori nainen ei ole biologisesti minun, mutta hän on lasteni pikkusisko. Monen mutkan kautta me kuulumme toistemme elämään. Nuori nainen on kysynyt minulta onko hänellä oikeus suraa siskoaan, vaikka ei häntä ole koskaan tuntenutkaan. Melko pysäyttävä kysymys. Istuimme eräänä päivänä kahvilassa ja puhuimme kasvukivuista sekä yhteisestä taustastamme, joka aika ajoin on rinnakkain kulkenut. Monta surullista yksityiskohtaa maanantaisen iltapäivän käsiteltäväksi. 

Poikani, niin. Poikani tulee luokseni jouluksi ja toinen poikani on jossain. Ei, en tiedä missä ja se aiheuttaa surun lisäksi pelkoa.

Kaiken taustani vyöryessä uuteen ja onnelliseen elämääni, olen ollut aseeton ja hämilläni. Kuinka nyt ja ennen kaikkea miksi nyt? Miksi juuri nyt mieleeni palaavat lapsuuteni kolhut ja varhaisaikuisuuden haasteet? Miksi kaikki se, joka on meinannut minut kaataa, saapuu nyt uuteen rynnistykseen? Eivätkö menneisyyden haasteet ole ymmärtäneet, että olen ne käsitellyt, mennyt eteenpäin ja vaihtanut monellakin tavalla suuntaa? Olen onnellinen, onnellisessa parisuhteessa, pärjään työssäni ja ymmärrän olevani ihan tavallinen virheitä tekevä ihminen. 

Niinpä minä olen itkenyt loputonta itkua, joka kumpuaa jostain syvältä. Olen itkenyt itkemättömiä itkuja ja jokaisen kohdalla olen tervehtinyt sitä lämpimästi, sillä on ilmeistä, että on ollut sen aika tulla esiin. Itkujen aiheet ovat yllättäneet. Itkujen syvyys on saanut pysähtymään, sillä henki on salpautunut ja jäseneni eivät ole suostuneet liikkumaan. En tiennyt kuinka paljon minussa on ollut itkemätöntä itkua, surua ja ikävää. Olen itkenyt puolestani ja antanut tilaa itselleni muistella elämääni. Raskasta. Tarpeellista. Pysäyttävää. 

Osan itkuistani ja muistoistani olen päästänyt myös mieheni näkyville. Se on lienee ollut tarpeen ja vaikka mieheni ei koskaan pääsee sisään suruuni, niin ainakin hänellä on mahdollisuus kuulla ja paijata. Olen uskaltanut näyttää heikkouteni ja olen käperynyt kainaloon itkien sanoittamatonta itkua, jonka lähtökohtaa en ole itsekään aina ymmärtänyt. 

Olen uskaltanut tehdä työtäni avoimesti, tunteella ja sanoittaen. Olen päästänyt sisäisen maailmani ulos ja olen koskettanut erityisiä oppilaitani. Olen jääräpäisesti uskonut, että kaikki rehellisesti puhuttu ja avoimeksi sanottu, tuottavat tulosta ja niin on käynyt. Olen siis myös väsynyt, sillä suruni keskellä olen ammentanut sisintäni lapsiin, jotka ovat hukassa ja avun tarpeessa. Mutta samaan aikaan molemmin puolin ammmentaminen, on tavattoman tyydyttävää ja voimaannuttavaa. 

Valtavan paljon olen antanut bonuspojilleni ja meidän uusperheessä vallitsee rauha. Olen siis väsynyt myös tästä puserruksesta ja koen surua siitä, että en omien lasteni kanssa aina jaksanut olla tarpeeksi läsnä. Ristiriitaa siis, mutta näin se vain on. 

Näin joulun alla ottavat eriasteiset tunteet valtaa. Omalla kohdallani joulua edeltävään aikaan on vuosia kuulunut suru ja haikeus. Onneksi suru ja haikeus myös kääntyvät voimavaraksi, kunhan ne ensin saavat oikeuden tulla tunnetuiksi itsenään. Huomaan muutaman päivän aikana ajatusteni ja jutusteluni muuttuneen keveimmäksi ja kerroinpa jopa vitsin kaltaisen jutun, joten olen pääsemässä itseni toiseen puoleen, huolettomaan, iloiseen, pehmeään ja lempeään minuun. Hauskakin, ehkä ja jopa mielikuvituksellisen hölmö, joka ei mieti miltä kuulostaa tai miltä näyttää. Huokaan helpotuksesta ja annan surun valua alemmas tunnetasoillani. 

Osa minusta on aina surullinen. Pidän siitä puolestani, kunhan se ei vain liian kauan viivähdä näkyvän osana olemistani ja ajatteluani. Suru on ystäväni ja se on voimavarani. Surusta kumpuaa myös kirjoittamisen aiheita, mutta nyt olen niihin kyllästynyt ja tahdon antaa tilaa jollekin muulle. 

Kiitos kun kuuntelit!