Rivien välistä…tai sitten kuvasta

20171024_154807.jpg

Puolihuolimattomasti opepöydälle heitetty maalaus. – Siinä, tuumaa oppilas, pakkaa reppunsa ja lähtee. – Kiitos, ehdin sanoa, ennen kuin ovi sulkeutuu. Kirjaan Wilma-merkintöjä ja käsi hakee päiväkirjaa osuen maalaukseen. Otan sen käteeni ja tarkastelen tarkemmin. Sehän olen minä!

20171024_174734.jpg

Kuvaa katsoessa havaitsen auringon ja se saa hymyilemään. Tämän, ehkä hieman persoonallisen, jurottavan ja omassa maailmassaan viihtyvä, erityisoppilas on kuvannut olkapääni taakse auringon. Huokaan tyytyväisenä, sillä yhteys on saavutettu ja siihen ei ole tarvittu sanoja, vain ymmärrys katsoa kuvaa ja ehkä tehdä jonkinlainen tulkinta hyväksynnästä. 

Muistan erään pojan seisoneen pitkään vieressäni rullaten paidanhelmaa ylös ja takaisin alas.Katse oli tiukasti alasluotu ja poskilla vieno puna. Arvelin hänellä olevan asiaa ja odotin. – Mulla on uusi lippis, kuuluu kuiskaus lipan alta. Nämä sanat olivat ensimmäiset sanat kuukausien hiljaisuuden jälkeen, jotka minulle oli minulle suoraan suunattu, mutta ne eivät jääneet viimeisiksi. Luottamus oli saavutettu.

– Miksi vitussa sä laitat mut ajattelemaan? Kiukkuinen murrosikäinen puhisee nurkassa. – Voitsä edes sitten auttaa? – Voin, vastaan ja piilotan hymyni. Samalla kiukkuisuudella siirtyy jalat pulpetin alle, jotta minulle tulee enemmän tilaa tulla viereen istumaan ja auttamaan. Usean kuukauden sitkeä työ tavoitteena saada sisäinen ajatustyö jylläämään, pihahtaa esiin ja loppu lukuvuosi sujuu silmiin katsoen, sillä olemme samalla puolella. 

– Sä voisit tulla katsomaan mun sählypelin. – Niin voisin, vastaan bonuspojalleni ja tajuan, että olen hyväksytty ja siilipuolustus on laskeutunut. 

Esimerkkejä on lukemattattomia. Työssäni on tarpeen osata lukea rivien välistä, kuvista sekä elekielestä sanottamattomia tunteita ja ajatuksia. Erityiset lapset tuottavat tunteitaan esiin erityisillä tavoilla. Joskus tuolin siirtäminen tai silmiin asti ulottuva katse antavat onnistumisen tunteen ja ovat merkitysellisempiä kuin sanat. Sanat ovat vaikeita ja usein myös turhia ellei niitä osata lukea ja tulkita. Rivien välit ovat enemmän informaatiota antavat kuin esimerkillisesti tuotetut lauseet. Vaarana voi olla väärä tulkinta, mutta aikaa ja tuntemusta käytettyä väitän, että tulkinta osuu usein oikeaan. 

Jos kukaan ei pysähdy ja huomaa vaihvihkaisia merkkejä, niin niiden antaja jää jälleen kerran huomaamatta. Merkin antaja voi olla oma lapsi, oppilas, bonuslapsi, läheisen lapsi, täti, setä ja usein myös oma kumppani. Huomaan itse antavani kumppanina vaihvihkaisia merkkejä ajatuksistani ja tunteistani, sillä sanat tuntuvat joskus liian vaikeilta sanottavaksi. Rakastan sinua, ikävöin sinua, tarvitsen sinua…On helpompaa tehdä hyvää ruokaa, siivota yllätykseksi tai paijata pidempään kuin edes jaksaisi. 

Olisiko helpompaa, jos aistit olisivat auki ja mieli avoinna erilaisille merkeille ilmaista tunteita ja ajatuksia? Miksi odotamme vain sanojen kertovan jotain sellaista, joka on katsein katsottavissa ja tuntein tunnettavissa? Olemmeko liiaksi sanoissa kiinni ja ohitamme suuren määrän hyväksyntää, luottamusta, rakkautta, iloa ja naurua?

Luen rivien välistä, eleistä ja ilmeistä. Silti, myönnän, sanat ovat sykähdyttäviä myös. 

suhteet oma-elama oma-elama mieli
Kommentit (2)
  1. Nyt täytyy sanoa, että sanat toimivat tässä kohdassa. Sanasi menivät suoraan sydämeen ja tajuntaan. Kun minulla, ehkä, joskus on huono hetki, niin käyn lukemassa sinun sanasi.
    Kiitos, liikutuin…<3

  2. Mä olen tätä jo useasti ennenkin ajatellut, mutta ajattelin nyt tulla sanomaan sen ihan ääneen: sä olet ihan mieletön ihminen. Sun intuitiivisuus ja empaattisuus on semmoisilla tasoilla, että vain harva sinne yltä – olen lukenut (ja yrittänyt opetella) sun kirjoituksista ihan älyttömästi lempeyttä ja kärsivällisyyttä. Olet ihana ja uniikki <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *