Olen nähnyt Antti Rinteen tanssivan

FullSizeRender 7.jpg

Antti Rinne näyttää tanssiessan samalta kuin jokainen, joka ei tunne oloaan kotoisaksi. Hän tanssi eilen Porvoossa puistossa sateenkaarilippujen heiluessa molemmilla puolillaan. Hän puhui megafoniin sallivia sanoja ja mainitsi Turussa edellisenä päivän tapahtuneet järkyttävät tapahtumat. Sanoissaan hän ilmaisi, että juuri nyt on tärkeää olla yhteisöllinen ja osoitttaa hyväksyntää ja rakkautta. Porvoon ensimmäinen pride oli oiva tilaisuus nähdä, että on enemmän hyvää kuin pahaa. On enemmän hyväksyntää kuin torjumista.

Sää salli kulkueen kulun auringon paistaessa. Sää salli tanssimisen puistossa niin, että hiki valui pitkin selkärankaa. Ihmismäärän voi laskea sadoissa. Sadoissa eri ikäisissä, eri kulttuuritaustan ja eri seksuaalisen suuntautumisen omaavissa kanssakulkijoissa. Pienin oli muutaman viikon ikäinen vauva ja vanhin, no vanha.

Lavan valloitti Madame, joka näin meidän kesken näytti mieheltä, joka oli pukeutunut naiseksi. Hänellä oli yllään kaunis punainen mekko, jota tahtoisin lainata siskoni häihin, mutta epäilen että rintojemme koko ei ole täsmäävä, joten en kysynyt, Hän lauloi kauniisti, mutta hän puhui vielä kauniimmin. Muissakin kuuluissa puheissa vilahti sanoja rakkaus, hyväksyntä, ihmisarvo, tasavertaisuus ja oikeus olla sellainen kuin on. Helppoa ja totta meille kaikille, vai onko? Onko sittenkin vaikea hyväksyä jotakuta, joka ei vastaa omaa käsitystä sallitusta ulkomuodosta tai tavasta elää?

Puiston reunamilla on telttoja. Paikalla on nuorisoa, eri puolueita ja kirkon perhetyö. Paikalla on kunnanvaltuutettuja ja muutama kansanedustaja. Aurinko jaksaa edelleen paistaa, vaikka muutama sadepisara pääseekin maahan asti. Muutama tunti hikistä tanssia, Stand up-esityksia, puheita ja musiikkia. Tuloksena hiljalleen vähenevä väkijoukko, mutta jokainen poistui paikalta hymyillen ja vierasta silmiin katsoen. Taivas aukesi päätössanojen jälkeen, ukkonen jyrähti, mielestäni hyväkysen ja painottaen tapahtuman arvokasta ja tärkeää sanomaa.

On vaikea ymmärtää mitä Turussa tapahtui edellisenä päivänä. On surullista ja on järkyttävää. Viha, kosto ja kapina nostavat päätään. On helppo keskittyä ja alleviivata paha. Seisoessa Porvoossa vuorokausi Turun tapahtumien jälkeen on mahtava huomata että läsnä on pahasta huolimatta hyvä. Jos oikein tarkkaan seuraa uutisointia, kuuntelee silminäkijöiden lausuntoja ja katsoo kuvaa, jota television kautta välitetään, voidaan huomata, että Turussa on enemmän hyvää kuin pahaa. Ihmiset auttavat toisiaan pyytettömästi, ilman ajatusta omasta vaarasta. Viranomaiset eivät laske työtuntejaan. Menetys, jonka läheiset ja omaiset kokevat, on niin suuri, että me muut emme kykene sitä käsittämään, emme vaikka yrittäisimme. Loukkaantueet ovat varmasti tilanteessa, jossa tarvitaan aikaa, tukea ja rakkautta. Ajatus heistä saa hiljaiseksi ja itku puristaa kurkussa.

Mitä minä, ihan tavallinen heteronainen mitään näistä ymmärrän? Turvassa kotonani saatan keittää aamukahvini ilman ajatusta, että kohta tulisi lähteä sairaalaan katsomaan loukkaantunutta omaista tai että pitäisi odottaa maanantaiaaamua, jotta voisi ottaa yhteyttä hautaustaoimistoon. Mitä ymmärrän seksuaaliseen vähemmistöön kuulumisesta minä, jonka avioliitto on kaikkien yleisesti hyväksymä ja juhlittu asia? Enpä juuri ymmärräkään. Läheisen menetyksestä ymmärrän jotain, mutta se miltä tuntuu kohdata menetys väkivallan kautta, on vaikeampi tajuta. Heterona, jolle ei muuta vaihtoehtoa ole koskaan ollut, on vaikea saada kiinni siitä ettei olekaan kaikissa ihmisryhmissä hyväksytty.

Monenlaisia reaktioita ja tapoja puhua, ilmaista omat ajatuksena, on ilmoille virinnyt. Onneksi oma somevirtani on pysynyt suhteellisen siistinä ja ilahduttavan moni pitää ajatuksesta pride-kulkueesta. Moni katsoo vierasta silmiin ja hymyilee. Hiljaiseen hetkeen osallistuu ihmisiä eri taustoista ilman että eritellään oikeutta osallistua ja oikeutta olla paikalla. Enemmän on ihmisissä hyvää kuin pahaa. Enemmän on hyväksyntää kuin torjuntaa. On meistä itsestämme kiinni minkä annamme näkyä. Tiedän vastavoimiakin olevan ja pelko siivittää heidän sanomaansa. Kumman äänen annamme kuulua ja kumpaa itse levitämme pelosta ja tosiasioista riippumatta?

Tiedän ettei tule olla sinisilmäinen. Tiedän, että pahoja ihmisiä on olemassa. Tiedän myös sen, että mikään systeemi ei ole aukoton ja turvallisuuskin voi pettää. Usko pois, minäkin pelkään ja ajattelen joskus mustemman vaihtoehdon kautta, mutta en tahdo antaa periksi pimeälle.

Jatkan arkeani, sillä vain niin elämäni voi jatkua. Jatkan olemista minä, sillä vain siten elämäni on mahdollista edetä minulle sopivana. Jatkan rakastamista, sillä huomenna saatan olla kuollut. Jatkan ajattelemista, että pohjimmiltaan suurin osa ihmisistä on hyviä, sillä vain siksi elämässä on jotain järkeä. Olen onnellinen rohkeista ihmisistä jotka eivät anna periksi!

Suhteet Oma elämä Mieli Uutiset ja yhteiskunta

Työn lomassa havainnoitua

Olen tehnyt viikon töitä. Olen tehnyt enemmän kuin aikoihin, sisäistänyt kirjaston säännöt, uuden välituntirytmityksen, oppinut lukitsemaan luokan kaapin ilman avaimen juuttumista ei toivottuun asentoon ja olen oppinut oppilaideni nimet. Sukunimien muistaminen on oraalla sekä luokka-asteiden muistaminen. 

Työn ohessa olen havainnoinut ihmisten erinomaisuuden ja joustavuuden. Ihmisllä on kykyä tulla vastaan sekä kykä neuvoa ja opastaa. En ole havainnut kyynisyyttä, en huokailua enkä silmien pyörittelyä. Hyvää huomenta lausahdetaan silmiin katsomalla ja usein tervehdyksen seuraksi saapuu hymy joka kaunista hymyilijän ilahduttaen hymyn saajan. Tuntuu siis hyvältä kulkea pitkin käytäviä ilman tarvetta näyttää siltä, että tietäisin mihin olen menossa ja tietäisin mitä avaamani oven takana on. Suuntaan jo vakaasti askeleeni kohden omaa luokkaani, mutta sinnikkäästi saatan pyrkiä sisään siivouskomeroon, niin sattuessa olen etsivinäni käsipyyhepaperia.

Työskentelen koulussa, joka aloitti enismmäisen kerran yhtenäiskouluna. Pihalla on siis keinuvia ekaluokkalaisia ja jo katse tulevaisuuteen suuntavia ysiluokkalaisia. Pienet ja suuret. Seinät pullistelevat ihmismääristä ja käytävät opettelavat kannattelemaan myös keveämpiä jalkojen painalluksia. Aurinko on hellinyt ja loman jälkeinen olotila ei ole vielä liialti arkeen päin kallellaan.  

Luokassamme ei ole oppikirjoja, mutta ne on nyt jo tilattu. Värikynät, paperit, paperiliittimiet, vihkot sekä kynät ja kumit ovat löytäneet luokkaamme ahkeran etsinnän tuloksena. Tiimini jäsenet ovat myös uusia, joten kuljemme etsien, haalien ja tutustuen. Opettelemme tuntemaan tiimini kanssa toisiamme. Katselemme toisen työtapoja ja kuuntelemme puheen rytmiä. Tänään iltapäivällä olemme tiimi, joka tuntuu työskennelleen jo pidemmän aikaa yhdessä. Me olemme jo me, näin rohkenen sanoa. 

Tiedättekö, että parasta ovat jännityksestä puhisevat oppilaat. Tulvahtivat paikalle suurin odotuksin ja hippusen pelkoa repussaan. Eri ikäisiä, eri luokka-asteet, mutta samankokoisiin pulpetteihin on asetuttava. Tietääkö uusi ope sen, että en pysty katsomaan silmiin? Mahtaako ymmärtää taipumukseni pyörittää kynää hermostuneen näköisesti, mutta sen pyörivä liike oikeasti saa rauhoittumaan. Tietääkö, että asun mummilla, mutta näen äitini, sitten joskus. Tajuaako erityisyyteni ja riittäneekö pinna siihen, että suustani pääsee tahattomia äännähdyksiä. Onko uusi ope kartalla vai täytyykö opastettua reittiä kevääseen asti piirtää?

Sanoisin, että kyllä ymmärrän, ainakin teen parhaani. Kysyn ja toivon saavani vastauksen. Joskus vastaus on niin hienovarainen, että kestää hetken tajuta se minulle tarkoitetuksi. Huomaan käsiesi vapinan, mutta olen kuin en sitä näkisi, jottet nolostu. Kyllä minä kuulen sopivasti  kertomasi, mutta kirosanan kohdalla kuulossani saattaa olla vikaa ja se ohittaa minut osumatta. Luen papereita, mutta muodostan käsitykseni katsomalla ja kuutelemalla sinua. Pyrin parhaimpaani, mutta ihmisenä en aina onnistu. Epäonnistumisen kohdatessa pysähdyn ja pyydän opastusta. Aion laittaa tietoni ja taitoni sinun oppimisesi edistymiseen. Muistan, että sinä ole vasta harjoittelemassa sitä, minkä minä jo osaan. Tunteet tulkoon ja minä autan hallitsemaan niitä siten kuten tämä yhteiskunta meiltä käyttäytymisen suhteen odottaa. Muistan että nauru on tärkeää. Se on yhtä tärkeää kuin mielikuvitustarina sekä Fidget spinnerin pitkään pyöriminen. Jos vain kaikki näkisivät sinnikkään yrittämisen ja tahdon olla niin kuin odotetaan. Pienet eleet ja ilmeet kertovat usein suuresta yrityksestä, joka ansaitsee tulla huomatuksi ja kommentoiduksi Wilmaan hymynaamalla ja huutomerkillä. 

Näitä minä olen havainnoinut ensimmäisen työviikkoni aikana. Paljon olen antanut ja paljon saanut. Nyt minua väsyttää ja tarvitsen lepoa, rakkautta ja muuta ajateltavaa. Halaan miestäni ja nauran hänen kanssaan jollekin yllättävälle, syön suklaata ja pyörin peiton alla niin pitkään kuin huvittaa. Maanantaina menen töihin ja teen parhaani. 

Hyvinvointi Mieli Työ Ajattelin tänään