Mieheni osti uudet rummut. Ovat hienot, niin ajattelen, sillä en ymmärrä niistä muuta kuin kimaltelevan ulkomuodon. Olen seurannut kuinka rummuista pitävät musiikin harrastajat ja ammattilaiset viestittelevät, jakavat linkkejä ja vinkkejä. Maailma, josta olen täysin ulkona. Kannustan kuitenkin kovasti ja eilen illalla kävimme ilta-ajelulla ja mukana kotiin tulivat eri hienot rummut. Uudet rummut, onnellinen mies ja tuo yhdistelmä aiheuttaa minussakin tyytyväisyyttä. 

Huomenna minulla alkaa uusi työ. Uudet työtoverit ja uudet oppilaat. Koulu on tuttu. Tuntui oudolta astella keväällä työhaastatteluun ja kiivetä rappusia ylös rehtorin huoneeseen. Taannuin teinksi, sillä teininä viimeksi noita rappusia kiipesin. Viime kerralla keskustelimme koulunkäyntini vaikeuksista ja nyt asialistalla oli työpaikka. Selvisin haastattelusta ilmeisesti aikuisena ja teini pysyi piilossa, sillä huomenna saan avaimet, joilla aukeavat teiniltä kielletyt ovet. 

Astun aamulla opettajainhuoneeseen ja kukaan ei tunne minua. Kukaan ei ilahdu näkemisestäni ja saavu luokseni tarkoituksenaan halata pitkän kesän jälkeen jälleennäkemisen riemusta. Joudun odottamaan rehtorin esittelyä, kättelemään monet tuntemattomat kädet sekä unohtamaan juuri mainitut uudet nimet sitä mukaan kuin niitä minulle kerrotaan. Teen ensivaikutelman vain kerran ja siksi olen päättänyt katsoa silmiin, oikaista ryhtini ja olla päättäväisesti juuri minä. Minut on valittu ja sopivaksi todettu. Olen mielestäni myös melko mukiin menevä ihmisenä ja kerron onnistuneesti kehnoja vitsejä, joten ei hätää. 

Väistämättä uudessa työpaikassa ollaan sen edessä, että jollain tavalla on myytävä oma persoona ja oma ammattitaito uusille autuaasti minusta ja ammattitaidostani tietämättömille työtovereille. Entisessä paikassa voisin laukaista hiljaisuuden hölmöllä tokaisulla ja se aiheuttaisi naurua. Uudessa paikassa tuloksena saattaisi olla vaivaantunut hiljaisuus ja useampi kysyvä katse. On siis seurattava alkuun työyhteisön toimintaa ja henkeä. Persoonani vastaisesti olen alkuun hiljaisempi ja tunnustelen. Tiedän, että ajan kuluessa purskahtelen ja ilmaisen mietteeni vahvastikin, mutta siinä vaiheessa minut jo tunnetaan. Joudun siis skarppaamaan ja omaksumaan valtavan määrän uusia ihmisiä, uusia käytänteitä sekä uudet psyykkisiä haasteita kantavia oppilaita.

Oppilaat ovat helpoin osa, sillä heidän kanssaan voimme olla omassa aikakuplassamme ja opetella toisiamme aivan toisin kuin aikuisen ja tietyin jo opituin tavoin toimivan työyhteisön ja työelämän vaatimusten kanssa. Oppilaiden kanssa me elämme ja opimme eikä meitä ei vaivaa kokousten määritelty kulku, eikä työehtosopimusten säännöt. No, on meillä sääntöjäkin, mutta silti ajattelen kuuntelun, oppimisen ja ihmisenä olemisen olevan itselleni luontevampaa ja helpompaa. Lupaan ja tiedän olevani aktiivinen osa myös työyhteisöä, mutta lasten vuoksi herään motivoituneena joka aamu. 

Tapani mukaan en ole liikoja suunnitellut. Tilanteen ja ihmisten mukaan sukeutuu hyvä ja toimiva juttu. Tiedän, että pitäisi enemmän suunnitella ja tehdä tavoitteita, mutta silti kokemusteni pohjalta, olen tälläkin hieman intuitiivisella tavalla saanut hyviä onnistumisia. Ymmärrän ison kuvan ja pysyn raamien sisällä, mutta kierrellen reunoja ja kurkkien aika ajoin nurkankin taakse. 

Kävin suihkussa ja ajelin myös säärikarvat. Lakkasin kynnet, myös varpaista ja mietin kuinka pukeudun. Laukku on pakattu ja ostin välipalakeksejä, sillä iltapäivällä saattaa olla energian tarvetta. Kuuntelen samalla kuinka mieheni testaa uusia rumpujaan ja annan parvekkeen oven kautta tuulahtavan kesäisen tuulen kuivattaa märkiä hiuksiani.

Tuntuu hyvältä ja hieman kihelmöi. Niin taitaa olla tapana tuntua ennen kuin uusi juttu muuttuu tutuksi.