Olen puolivälissä elämääni, niin tai jo ylittänyt sen ja tämä vain siinä tapauksessa, että en kuole huomenna, täysin yllättäen ja odottamatta. Elämäni aikana olen oppinut sen yllätyksellisyyden ja mahdollisuuden loppua sekunneissa. Olen oppinut myös sen, että sekunnit jatkuvat parhaimmillaan minuuteiksi kasvaen vuosiksi, jotka tuntuvat ikuisuudelta. 

Pienenä lapsena en kyennyt ahdistuksen ja vaikeiden asioiden kohdatessa muuta kuin vajoamaan pääni sisään. Murrosiässä murtauduin ulos, onneksi, sillä muutoin olisin jäänyt jonkun muun tahdon ja suunnitelmien vietäviksi. Samoin kävi ensimmäisessä avioliitossa. Äitiys, onnistunut ja epäonnistunut. Kolmesta lapsesta on elämässä läsnä yksi, sillä yksi on haudattu ja yksi muista syistä etäällä. Mietin, että montako kertaa lapsi pitää menettää ja kuinka monta kertaa äitiys puskee esiin yrittäen aina vain uudelleen ja uudelleen. Olen luonut suhteen biologiseen äitiini teini-iässä tavattuamme, mutta osin omilla valinnoilla olen yhden lapsen elämää muokannut siten, ettei hän ole tavannut biologista isäänsä. Toki aikuisena ihmisenä, tuo päätös ei ole minun tehtävissä, enkä sitä aiemminkaan olisi estänyt. Elämä kulkee eteenpäin teemme mitä päätöksiä tahansa. Muistan kun lapseni muutti isälleen, sillä ei ollut vaihtoehtoja. Luulin kuolevani ja minuun muutti syyllisyys, joka jäi pysyväksi. Lukiessasi minun eriasteisia kirjoituksiani äitiydestä mietit ehkä minun rypevän alhossa, josta olisi syytä nousta ylös. Olet osin oikeassa.

Luet ehkä minun päivityksiäni ja ajatuksiani kuolleelle lapselleni. Se on minun tapani pitää hänet mukana elämässäni. Muististani hän ei katoa, ellei vanheneva keho ja aivotoiminta minua siitä erota. Suru on ystäväni ja se on muuttunut kauniiksi. Minun ja tyttäreni side on vahva ja olemassa jokaisella henkäyksellä. Jos tietäisit kuinka monessa tilanteessa hän on mukana, niin yllättyisit. En tahdo lisätä kenekään ahdistusta mainiten hänen ihastellessa lapsikuoron herkkää esitystä, että samaan aikaan minä nieleskeleen itkua ja hymyilen päälle päin. Tai kaupan hyllyjen välissä vilahtava vaalea hiuspehko saa ajatukset karkaamaan, enkä kykene keskittymään maistiasiin, jossa on vastapaistettua uutuuspizzaa. Tyttäreni on mukanani vahvemmin, kuin elävät lapseni, sillä hän asuu hetkien reunoilla ja jokaisessa henkäyksessä. Se on jo niin osa minua, että en edes ajattele sitä ja 99% prosenttia hetkistä, jolloin hän käväisee mielessäni, eivät sisällä surua ja tuskaa. Ovat vain hetkiä, jolloin muistan hänet sekunnin murto-osan ajan. Suurimman osan ajastani elän täysillä tätä elämää, jossa elävät saavat minun huomioni. Viisain päätös koskien suruani tyttärestäni oli se hetki, jolloin päätin olla aktiivisesti surematta ja halusin muuttaa hänen muistonsa normaaliksi osaksi elämääni. 

Noin kaksi vuotta sitten aloitin tämän blogin kirjoittamisen ja ihmiset jotka ottivat sen ilolla vastaan, ovat saattaneet yllättyä. Minä itse yllätyin. Pohdin sisältöjä ja huomasin pian, etten tahdo rajata mitään osa-aluetta pois. En tahtonut olla kepeän humoristinen, tokko olisin onnistunutkaan. En tahtonut puhua vain kuolemasta, äidittömyydestä tai muista vaikeista asioista, joista olen vielä vaiennut, sillä nyt ei ole oikea aika. Ajattelin aloittaessani, että muotoutukoon kirjoitukset kuten tahtovat ja niin ne ovat totta tosiaan tehneetkin. Kirjoitan siten, että annan alitajunnan tuottaa tahtomaansa ja lukiessani en edes tajua kaiken tulleen päästäni. Painan äkkiä enteriä, sillä muutoin epäröisin, korjaisin tai poistaisin kirjoittamani. Tein alkuun päätöksen, että se minkä kirjoitan on aitoa, totta ja jopa tuskallisen rehellistä. Kaikki tuskaisalta vaikuttava tuotos on kuitenkin suurin osa kaukaiselta tuntuvasta entisestä elämästä, joten en enää tunnetasolla roiku noissa tunteissa kiinni. Mieheni on jo tottunut siihen eikä kotiin tullessaan ole valmis lohduttamaan minua, mikäli on lukenut työmatkallaan syvääluotaavan tunnemaisemaani avavaan kirjoituksen. En siis ryve suurimmassa osassa tunnevyöryjä, joita kirjoitukseni välittävät, kirjoitan itseni ulos, teen entistä ja nykyistä elämää näkyväksi, jotta se muuttu myös kirjoitettuna todeksi. 

Olet ehkä lukenut onnea huokuvaa tekstiä, onnea miehestä, rakkaudesta, työstä ja elämästä. Nuo asiat ovat vahvemmin esillä nykyisessä elämässä, onneksi. On kaksijakoista yhdistää kaksi niin erilaista elämää yhteen. Entinen vaikeuksia, menetyksiä, suruja ja omaa valtavaa kehittymistä sisältävät ajat ja nykyisyys, joka on itsevarmaa, tulveisuuteen suuntaavaa, rakkaudellista ja onnellista. Turvallisuuden tunteen saaminen elämään on haasteellista, kun ensimmäiset vuosikymmenet on sitä kovin riepotellut. Tästä pääsemme hyväksynnän kohtaan, jossa en edes yritä tulla ehjäksi, en sellaiseksi, joka auvoisasti uskoo kaiken olevan aina hyvää ja kaunista. Elämä on välillä paskaa, mutta vain välillä.

Olen mielestäni rohkea, että uskalsin valita elämän. Uskalsin valita rakkauden ja hymyn. Olen perhanan päättäväisesti sitä mieltä, että en ole hullumpi tyyppi ja minun olisi oltava itseäni kohtaan kiltimpi. On vaikea yhdistää onneton ja onnellinen, mutta se ei ole mahdotonta. Siksi kirjoitan kaiken ulos, siksi halaan ihmistä hänet nähdessäni, toitotan rakkauttani, lässytän suloisille eläimille ja ilmaisen myös pelkon ja ikäväni. Tahdon uusperheillä, olla täti ja tehdä vapaaehtoistyötä. Ilman niitä en olisi minä ja olen lakannut häpeämästä entistä elämääni ja kerron jokaiselle osia siitä, vaikka aiheet ovatkin ikäviä. Kerron myös onnestani. En annan periksi sille, että minun tulisi olla jonkunlainen, ettei kukaan ahdistu, ihmettele sitä onko kaikki kertomani totta tai jopa epäile tasapainoista mielikuvaa, jonka livenä kuulemma usein annan. Mikäli tuottamani sisältö aiheuttaa kysymyksiä, epäilyä tai ahdistusta lukijassa, niin toivon hänen kysyvän, minä vastaan kyllä. 

Yhtä kaikki, olen nyt 45- vuotias, vielä vajaan kuukauden. On aika rajata muutama kipua tuottava asia pakettiin ja siirtää ne mieleni varaston hyllylle. Usko tai älä, niin kuuntelen mitä ihmiset sanovat ja kuinka he elämää kokevat. Mietin kuulemaani ja asettelen niitä eri kohtiin elämääni ja sovittelen etsin uusia näkökulmia ja lähestymistapoja omaan elämääni. Olen tehnyt, pitkän ja vuosia kestäneen prosessin myötä, seuraavaat kaksi päätöstä. Tehdyt päätökset eivät poista kirjoittamista aiheista, mikäli minusta tuntuu siltä, mutta käytännön tasolle siirrettäessä, ne muuttuvat ja todennänköisesti aiheuttavat vuosien kuluessa muutoksia ajatuksiini.

Päätös 1: Alan viettämään epä-äitienpäivää. Siihen kuuluu ilo äitiydestä, vaikka kohdallani se erilaista. Vietän epä-äitienpäivää ystävieni kanssa, jotka ovat äitiyden saralla myös jollain tapaa ryvettyneet, pettyneet tai epäonnistuneet. Päätän, että epä-äitienpäivä kuuluu kaikille, myös niille, jotka eivät ole jostain syystä lasta saaneet, mutta tahtoisivat olla äitejä. Se on kuolleille äideille, menetetyille äideille ja niille, jotka ovat lapsensa syystä tai toisesta hylänneet. Päivä sisältäköön oikeuden kulkea pää pystyssä ja viettää se siten kuten haluaa. Saa itkeä, humaltua, surra ja ilota. Saa olla myös tuntematta yhtään mitään ja sivuttaa koko päivä ilman kummempia huomiota. Sen voi viettää lempien miehen kanssa tai risteilyllä tanssien kuten joskus nuorena. 

Päätös 2: Tulevana tyttäreni syntymäpäivänä aion viettää juhlat. En välttämättä käy haudalla, sillä kuolleen lapsen vanhemmalla täytyy olla oikeus juhlia lastansa. Tätä mietin viime tammikuussa, Christinan syntymäpäivien jälkeen, mutta en kehdannut viettää jälkisynttäreitä. Hitto soikoon, mitää häpeilyä. Pyydän lapseltani anteeksi vanhanaikaista ja rajoittunutta ajatteluani. Ensi tammikuussa järjestän juhlat ja toivon, että niihin kutsuttu sekalainen seurakunta saapuu ja iloitsee kanssani elämästä, mahdollisuudsta elää ja rakastaa. 

Tämä oli välitilinpäätökseni ja kun nyt pääsin loppun asti, niin tunnen helpostusta. Melkein itken ja painan äkkiä enteriä, jotta en peru kirjoittamaani. Ensin yritän korjata kirjoitusvirheet, mutta luulen että tavan mukaan, niitä jokunen jää lopulliseen versioon.

Kiitos kun kuuntelit.

Rakkaudella Maarit