– Mä aion ryhtyä kasvissyöjäksi! Aivan, aha, juuri niin tokaisin ja jatkoin kahvin juontia kesäisellä parvekkeella. Mieheni ilmoitus ei tullut yllätyksenä, olihan hän sitä pohjustanut 20 vuotta. Itse, tyypillisenä. lihansyöjänä olen asiaa miettinyt ja miettinyt ja itselleni kauniiksi sitä puolustellut. 

Mieheni ilmoitus sai aikaan prosessin, joka jatkuu edelleen. Joudun miettimään omaa syömistäni ja lautaselle laittamaani. Mieheni päätös vaikuttaa myös minuun, sekä hänen lapsiinsa, aina joka toinen viikko. Ison elämäntapamuutoksen tekeminen on hidasta, ei onnistu kompuroimatta eikä ole itsestään selvää, että se onnistuu ilman tahtotilaa ja vakaata päätöstä pysyä kannassaan. Mieheni kohdalla kompastelu on ollut harmittvan vähäistä ja joudun ihailemaan hänen selkärankaista sitoutumistaan päätökseensä. Pekonin tuoksu ei houkuttele häntä salasyöpöksi, eikä hampurilaiseen väliin vaihtunut kasvispihvi vaikuta mieltä alentavasti. Uskomaton tahtotila ja kuin hän olisi ollut iät ja ajat kasvissyöjä. Jokainen ostopäätös ja suuhun laitettu suupala vastaavat hänen vakaumustaan ja päätöstää. Ja minä heikko, en kykene pitämään kiinni juuri mistään tekemästäni päätöksestä, koskien ruokavaliota tai liikuntaa. Huonoksi tuntee ihminen itsensä, kun katsoo sivusta toisen vakaata suunnan muutosta. 

Mieheni ei arvostele kinkkua leivälläni, ei grillatun kanan tuoksua keittiössä, eikä paheksu ravintolapöytään kannettua liha-annosta. Itse minä itseni syyllistän. Hieman häpeän, kun suuhun tulvahtaa sylkeä, kun ajattelen pekonihampurilaista tai haaveissani sivelen kinkun päälle sinappihuntua. Kerran ravintolassa söin vauvalammasta ja sain suuren syyllisyyden tunteen kera kerrottua sen miehelleni, joka ainoastaan kysyi, oliko se hyvää. Lähes näin surulliset pienet silmät edessäni, mutta ah, se maistui silti niin hyvältä. ja sen kerroin miehelleni. 

Joudun miettimään eläinten oikeuksia, niiden elinoloja ja elämänkaarta. Voinko enää ostaa nahkakenkiä? Jauheliha jo sanana, vaikuttaa minuun, kuin itse väkivaltaisesti teloittaisin viattoman eläimen. Näen silmissäni erilaisia turpia, kosteita silmiä ja kuulen sydämeen käyvää yninää ja kaakatusta. Puhumattakaan terveydestä. Suolisto sitä ja suolisto tätä. Kasviksia ja kuituja. Proteiinin puutteesta ei kasvisruokavaliota voida syyttää, vaikka kuinka googlesta etsisi lihan puolesta kirjoitettuja artikkeleita. Ja kaiken tämän tuumauksen aiheutan minä itse. Mieheni maltillisesti kertoo omat syynsä valintaan ja on avarakatseisesti sitä mieltä, että minä ja hänen lapsensa saamme tehdä itse omat valintamme. 

Miksi syyllistyn ja miksi asiaa niin kovasti mietin? Ajattelen että siksi, koska tiedän kasvisruokavalion olevan parempi, eettisempi, terveellisempi ja maapalloa katsottuna kestävämpi ratkaisu, mutta syön silti lihaa. Kipuilen oikean ja väärän välillä, enkä ole täysin valmis luopumaan lihansyöjän identiteetistäni. En tahdo tehdä muutosta siksi, että mieheni teki, sillä silloin päätös olisi ulkopäin tullut. En myöskään vastusta kasvisruokvaliota siksi, että mieheni teki valintansa ja minä naisena pitäisin tiukasti kiinni omasta oikeudestani olla omaa mieltä. En ole täysin valmis tekemään päätöstä, sillä oma prosessini on kesken. Olen vielä taajudella, että harkitsen, siirryn hiljalleen ja ehkä joku päivä jätän lihan kokonaan. Päätöksen tehdessäni, koen, että minun on oltava asian kanssa sinut niin, etten kyseenalaista motiivejani. Varaudun myös siihen, että en koskaan siirry täysin kasvissyöjäksi. 

Hieman myös suren. Rakastan ruoanlaittoa, syömistä ja siihen sisällytettyä rakkauden osoituista ja huolenpitoa. Katselen kokkiohjelmia, tarkkailen eri reseptejä, tahtoen oppia ja löytää vinkkejä yhteisiin hetkiimme. Voin sen tehdä nytkin, mutta mikäli haluan syödä samaa kuin mieheni, niin ruoan on oltava kasvisruokaa. Olen joutunut luopumaan osasta ruokahaaveistani, sillä emme enää jaa yhteistä lihapataa, emmekä pekonilla ryyditettyä paistosta. Joudun siis muutoksen eteen tahtomattani. Voin edelleen pitää kiinni omasta valinnastani, mutta silloin joudun tekemään kaksi eri ruokaa. Onnistuuhan sekin, jos ei tahdo tästä tehdä ongelmaa. Keittokirjojen valikoimastamme löytyy kasvisruokakirjoja täynnä mahtavia reseptejä, joita kokeilen innolla ja avoimin mielin. Avarran siis ruokahaaveitani, ihan omasta tahdostani ja yhdessä olemme tehneet huikean hyviä kasvisruokia. 

Prosessi on siis käynnissä. Tavoitteena ei ole se, että aukottomasti jaamme mieheni kanssa saman ruokavalion. Kovasti pohdin ja mietin omia syitäni siihen mitä syön. Tekeepä ison muutoksen elämässä sitten kuka tahansa ja olkoon se mikä tahansa, niin vaikutuksen alle joutuvat myös muut perheenjäsenet. Meidän kohdalla asia on arvomaailmallisesti, eettisesti ja jopa terveydellisesti hyvään suuntaava, mutta silti koen surua, epätietoisuutta, kapinaa ja hyväksyntää samaan aikaan. Saa nähdä kuinka käy ja siihen asti olen prosessia lävitse käyvä sekasyöjä.