Kasvis vai ei?

kasvis.jpg

– Mä aion ryhtyä kasvissyöjäksi! Aivan, aha, juuri niin tokaisin ja jatkoin kahvin juontia kesäisellä parvekkeella. Mieheni ilmoitus ei tullut yllätyksenä, olihan hän sitä pohjustanut 20 vuotta. Itse, tyypillisenä. lihansyöjänä olen asiaa miettinyt ja miettinyt ja itselleni kauniiksi sitä puolustellut. 

Mieheni ilmoitus sai aikaan prosessin, joka jatkuu edelleen. Joudun miettimään omaa syömistäni ja lautaselle laittamaani. Mieheni päätös vaikuttaa myös minuun, sekä hänen lapsiinsa, aina joka toinen viikko. Ison elämäntapamuutoksen tekeminen on hidasta, ei onnistu kompuroimatta eikä ole itsestään selvää, että se onnistuu ilman tahtotilaa ja vakaata päätöstä pysyä kannassaan. Mieheni kohdalla kompastelu on ollut harmittvan vähäistä ja joudun ihailemaan hänen selkärankaista sitoutumistaan päätökseensä. Pekonin tuoksu ei houkuttele häntä salasyöpöksi, eikä hampurilaiseen väliin vaihtunut kasvispihvi vaikuta mieltä alentavasti. Uskomaton tahtotila ja kuin hän olisi ollut iät ja ajat kasvissyöjä. Jokainen ostopäätös ja suuhun laitettu suupala vastaavat hänen vakaumustaan ja päätöstää. Ja minä heikko, en kykene pitämään kiinni juuri mistään tekemästäni päätöksestä, koskien ruokavaliota tai liikuntaa. Huonoksi tuntee ihminen itsensä, kun katsoo sivusta toisen vakaata suunnan muutosta. 

Mieheni ei arvostele kinkkua leivälläni, ei grillatun kanan tuoksua keittiössä, eikä paheksu ravintolapöytään kannettua liha-annosta. Itse minä itseni syyllistän. Hieman häpeän, kun suuhun tulvahtaa sylkeä, kun ajattelen pekonihampurilaista tai haaveissani sivelen kinkun päälle sinappihuntua. Kerran ravintolassa söin vauvalammasta ja sain suuren syyllisyyden tunteen kera kerrottua sen miehelleni, joka ainoastaan kysyi, oliko se hyvää. Lähes näin surulliset pienet silmät edessäni, mutta ah, se maistui silti niin hyvältä. ja sen kerroin miehelleni. 

Joudun miettimään eläinten oikeuksia, niiden elinoloja ja elämänkaarta. Voinko enää ostaa nahkakenkiä? Jauheliha jo sanana, vaikuttaa minuun, kuin itse väkivaltaisesti teloittaisin viattoman eläimen. Näen silmissäni erilaisia turpia, kosteita silmiä ja kuulen sydämeen käyvää yninää ja kaakatusta. Puhumattakaan terveydestä. Suolisto sitä ja suolisto tätä. Kasviksia ja kuituja. Proteiinin puutteesta ei kasvisruokavaliota voida syyttää, vaikka kuinka googlesta etsisi lihan puolesta kirjoitettuja artikkeleita. Ja kaiken tämän tuumauksen aiheutan minä itse. Mieheni maltillisesti kertoo omat syynsä valintaan ja on avarakatseisesti sitä mieltä, että minä ja hänen lapsensa saamme tehdä itse omat valintamme. 

Miksi syyllistyn ja miksi asiaa niin kovasti mietin? Ajattelen että siksi, koska tiedän kasvisruokavalion olevan parempi, eettisempi, terveellisempi ja maapalloa katsottuna kestävämpi ratkaisu, mutta syön silti lihaa. Kipuilen oikean ja väärän välillä, enkä ole täysin valmis luopumaan lihansyöjän identiteetistäni. En tahdo tehdä muutosta siksi, että mieheni teki, sillä silloin päätös olisi ulkopäin tullut. En myöskään vastusta kasvisruokvaliota siksi, että mieheni teki valintansa ja minä naisena pitäisin tiukasti kiinni omasta oikeudestani olla omaa mieltä. En ole täysin valmis tekemään päätöstä, sillä oma prosessini on kesken. Olen vielä taajudella, että harkitsen, siirryn hiljalleen ja ehkä joku päivä jätän lihan kokonaan. Päätöksen tehdessäni, koen, että minun on oltava asian kanssa sinut niin, etten kyseenalaista motiivejani. Varaudun myös siihen, että en koskaan siirry täysin kasvissyöjäksi. 

Hieman myös suren. Rakastan ruoanlaittoa, syömistä ja siihen sisällytettyä rakkauden osoituista ja huolenpitoa. Katselen kokkiohjelmia, tarkkailen eri reseptejä, tahtoen oppia ja löytää vinkkejä yhteisiin hetkiimme. Voin sen tehdä nytkin, mutta mikäli haluan syödä samaa kuin mieheni, niin ruoan on oltava kasvisruokaa. Olen joutunut luopumaan osasta ruokahaaveistani, sillä emme enää jaa yhteistä lihapataa, emmekä pekonilla ryyditettyä paistosta. Joudun siis muutoksen eteen tahtomattani. Voin edelleen pitää kiinni omasta valinnastani, mutta silloin joudun tekemään kaksi eri ruokaa. Onnistuuhan sekin, jos ei tahdo tästä tehdä ongelmaa. Keittokirjojen valikoimastamme löytyy kasvisruokakirjoja täynnä mahtavia reseptejä, joita kokeilen innolla ja avoimin mielin. Avarran siis ruokahaaveitani, ihan omasta tahdostani ja yhdessä olemme tehneet huikean hyviä kasvisruokia. 

Prosessi on siis käynnissä. Tavoitteena ei ole se, että aukottomasti jaamme mieheni kanssa saman ruokavalion. Kovasti pohdin ja mietin omia syitäni siihen mitä syön. Tekeepä ison muutoksen elämässä sitten kuka tahansa ja olkoon se mikä tahansa, niin vaikutuksen alle joutuvat myös muut perheenjäsenet. Meidän kohdalla asia on arvomaailmallisesti, eettisesti ja jopa terveydellisesti hyvään suuntaava, mutta silti koen surua, epätietoisuutta, kapinaa ja hyväksyntää samaan aikaan. Saa nähdä kuinka käy ja siihen asti olen prosessia lävitse käyvä sekasyöjä. 

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään

Perinne

siskot.jpg

En ole hyvä perinteissä. Oikeastaan useampaa perinnettä vastustan ja usein ihan vaan periaatteessa. Koen ja tahdon olla vastarannan kiiski, joka murmuttaa ja jupisee perinteiden tarpeellisuudesta. Pitääkö jossain, jonkun muun luomassa jutussa roikkua vuosia ja vuosia? Eikö voisi toimia toisin, etsiä raikkaita vaihtoehtoja ja uudistua? Mikään muu ei ole niin varmaa kuin muutos, joten romukoppaan perinteet. Kapinoidessani toimin kuitenkin, kuten niin moni muukin, perinteiden mukaan ja saan niistä lohtua, iloa ja sisältöä elämääni. Mutta jos minulta kysytään, niin en tykkää perinteistä, paitsi yhdestä. Siskopäivä ennen joulua on ollut perinteenä 20 vuotta. Minä ja pikkusiskoni, joka perinteen alkaessa oli vielä alaikäinen, olemme pitäneet siskopäivästä kiinni. 

Päivä sovitaan ajoissa. Ennen sen sopiminen oli helpompaa, mutta nyt aikuisena, parisuhteellisina, äiteinä, uuseprheellisinä ja ja ja , ei päivän löytyminen ole aivan yksinkertaista. Siskoni rakastaa perinteitä ja on oikeastaan hänen ansiotaan, että tämä perinne on syntynyt. Huvittavaa on, että minä perinteiden vastustajan, olen nykyään melkein innokkaampi muistuttamaan siskopäivästä. Ehkä pehmenen iän myötä ja näen perinteiden olevan lohdullinen osa elämää. En pidä shoppailusta, en ostoskeskuksista enkä suurista ihmismääristä. En juurikaan välitä joulusta, en tontuista, en poroista enkä edes pipareista. Sen vuoksi onkin kummallista, että perinteinen siskopäivä sijoittuu ennen joulua ostoskeskukseen, tarkoituksena tehdä joululahjaostokset. Melko monta asiaa ylitettävänä minulle. 

Kaksi naista, toinen jouluihminen, perinteiden vaalija ja shoppailija ja sitten minä kaikkea tuota vastustava. Kaksi naista, jotka ovat näiden vuosien aikana eläneet, kokeneet, oppineet ja kehittyneet niin äiteinä, naisina kuin siskoinakin. Alkuvuosina asetelma oli toisenlainen. Minä aikuinen ja äiti ja siskoni alaikäinen ja teini. Ikäeromme on lähes yhdeksän vuotta, joten ajatusten ja maailmankuvan kohtaaminen oli tuolloin osin melko kaukana toisistaan. Toisin on nyt.

Aloitamme ostostelun usein kahvilla tai syömällä. Tänä vuonna päätimme juoda kahvit ja tehdä aukoton ostossuunnitelma. Siskolla on muistikirja ja minulla luonnollisesti ei. Kahvilla istuminen venähtää. Aika kulkee ohitsemme, mutta antaa meidän istua rauhassa. Kumpikaan ei ollut varmasti varautunut siihen, että servietti tulee käyttöön, suun pyyhkimisen lisäksi, myös kyyneleiden kuivaamiseen. Muistan kuinka siskoni vuosia sitten sanoi minulle, että minun tulisi kertoa huoleni, heikkouteni ja epävarmuutta tuovat asiat myös hänelle. Tuhahdin ja sanoin olevani ihan reipas ja kykenevä huolehtimaan omat murheet itsellisesti. Itse olin toki valmis hänen tukihenkilöksi ja tuo roolitus oli täysin hyvä ja toimiva. En silloin tajunnut sitä, että siskoni saattoi kokea olevansa huonompi ja heikompi. Hän koki olevansa vain saavana osapuolena ja minä muutuin suureksi ja vahvaksi, joka ei tarvitse pienemmän ja kokemattomamman siskon apua ja tukea. Kahvin jäähtyessä kupeissa, huomaamme, että vanha asetelma ei ole enää läsnä. Ei se ole ollut oikeastaan pitkään aikaan, mutta tämän kertainen siskopäivä alleviivaa luottamusta, tasavertaisempaa suhdetta ja tahtoa olla auki toisen edessä. 

Suhteemme on vuosien aikana kehittynyt, syventynyt ja ollut ainutlaatuinen Ystävien ollessa etäämmällä, on sisko ollut läsnä ja tavoitettavissa. Yhteyden ei tarvitse olla jatkuvaa, eikä siihen tarvita edes kokonaista biologista sidettä. Se mitä yhteyteen tarvitaan on tahtotila, syvä rakkaus ja ymmärrys siitä, että toinen on vajaa ilman toista. Olemme melko tavalla olleet kuin yö ja päivä. Nyt kohtaamme sekä yön vaihtuessa päiväksi ja päivän hiipuessa yöksi. Me olemme rakentaneet perinteen, joka on vain meidän. Me tiedämme, että mikäli emme ehdi kaiken arjen keskellä tavata ja kuulla toista, niin siskopäivänä olemme vain me. 

20160903_145517.jpg

Tuloksena lauantaista oli ostetut lahjat minun pojille. Siskoni, joka yleensä löytää ja etsii enemmän, teki historian suurimman epäonnistumisen lahjojen hankinnassa, ostokset mahtuivat käsilaukkuun. Tuloksena myös täydet vatsat, sillä kahvittelun ja ostostelun jälkeen luonnollisesti oli syötävä. Ostoskeskuksen sohvat ja penkit tulivat myös tutuiksi, sillä odottelin niillä kaupoissa sitkeästi kiertävää siskoani. Muutos perinteeseen oli siinä, että meillä ei ollut paketoitavaa, joten heikot paketointitaitomme jäivät käyttämättä. Muutosta oli havaittavissa myös viini- ja siiderimäärässä, joka jäi juomatta. Yhtä kaikki, pidän tästä perinteestä kiinni ja taivaan kiitos sen sallitaan muuttaa muotoaan. 

Suhteet Oma elämä Mieli