Tuntuu, että elämme aikoja, jolloin tapahtuu paljon pahaa. Uutiset tuottavat kriisiä toisen perään ja ajankohtaisohjelmissa ihmiset istuvat kireinä ja valmiina puolustamaan kiihkeästi kantaansa. On ilmastokriisi, pandemia ja nyt pinnalla oleva hybridsekasotku, jolle kukaan ei tunnu löytävän oikeaa määritelmää. Facefiidi tulvii vahvoja kannanottoja, ja melkein kuulee kuinka äänenvoimakkuus nousee kirjoittajan sormien kiitäessä näppäimistöllä. Moni ilmaisee omin keinoin elämän epäkohtia ja tuntuvat olevan varmoja siitä, että kukaan muua ei tätä hätää näe eikä ymmärrä. Siksi tahti kiihtyy, sanat kovenevat ja turhautuminen kasvaa.

Minulla on monesta asiasta mielipide, ja koen myös huolta siitä miten maailma makaa ja kuinka meidän täällä oikein käy. Seuraan aktiivisesti uutisia, dokumentteja ja ajankohtaisohjelmia. Kuuntelen eri mielipiteitä ja lausuntoja. Hengästyn ja huomaan mieleni alkavan muovautua murheen muotoon ja huoli istuu tiukasti vieressäni. Se istuu niin vahvasti ajatuksenaan muistuttaa kaiken aikaa siitä mikä maailmassa on pielessä, ja mihin kaikkeen ei voimavarat eivätkä keinot millään riitä. Yhdessä huoli sekä murhe kokevat onnistumista, kun mieli antaa niille periksi ja siirtää tunteet kehoon nostattaen verenpainetta ja stressihormoneja. Sormet meinaavat siirtyä näppäimistölle kirjoittamaan omaa näkökulmaa vakavista asioista. Sitten huomaan ettei minulla ole mihinkään asiaan sellaista sanottavaa etteikö sitä jo joku olisi ehtinyt ilmaista. Minulla ei olekaan riittävää tietoa, johon voisin perustaa tiukasti kirjoitetun mielipiteeni. Miksi ihmeessä meinaan liittyä kurjuutta huutavien riveihin? Ja kyllä minä tiedän, että epäkohdat on tuotava esiin, jätän sen nyt tässä kohdin ihmisille, jotka niistä enemmän tietävät ja oikeasti ovat niihin perehtyneet. Minun mieleni on syytä keskittyä johonkin muuhun, jotta en vaivu synkkyteen.

Syksyn aikana olen kokenut oppilaiden kanssa hetkiä, jotka ovat muistuttaneet elämän kauneudesta. Olen istunut hämärässä luokassa pienen lapsen kanssa katsoen Avaraa luontoa. Katsoimme kuinka sadattuhannet monarkkiperhoset heräävät talvihorroksestaan ja aloittavat vaelluksensa kohden kesämaisemia. Tuhannet perhoset kuvattuna siten, että taustalla näkyy sininen taivas ja veisputous. Kuinka valtavan kaunista. Pieni oppilas huokaa, ja me molemmat olemme hiljaa.

Kaksi oppilasta istuu lattialla leikkien omilla tärkeillä pehmoleluilla jakaen kokemuksiaan elämästä. Hetken hiljainen tauko ja molemmat kohottavat katseensa. Lapset tajuavat etteivät olekaan yksin maailmassa kokemuksensa kanssa. Melkein samaan aikaan kumpikin tarjoavat toisilleen lelua kuin tahtoen vahvistaa, että minä ymmärrän.

Pieni oppilas, jonka koko syksy on ollut monella tavalla haasteellinen ja välillä on ollut huoli, että millä keinoin häntä voisi tukea. Saimme järjestettyä siten, että minulla on hänelle aikaa kahden kesken joka päivä. Viikon aikana tapahtuu ihmeitä. Yhtenä aamuna tuo pieni ihme saapuu kouluun tuoden minulle kukkia. Ei löydy sanoja, löytyy vain tunteita. Pienissä ihmisissä asuu paljon ihmeitä, hyväksyntää sekä tunteita. Työni on ihmellistä ja siihen liittyy paljon kaunista.

Olen saanut olla muutaman viikon Mielenterveyden keskusliiton perheverkkokurssilla vertaisena. Kunpa ihmiset tietäisivät mikä määrä rakkautta ja huolenpitoa on näissä vanhemmissa, jotka kokevat syyllisyyttä, häpeää sekä epäonnistumista vanhemmuudessaan. Vanhemmat, jotka kamppailevat oman hyvinvointinsa ja mielenmaisen haasteiden kanssa samaan aikaan kannatellen ja hoivaten lapsiaan.

Moni vanhempi kokee itsensä riittämättömäksi ja huonoksi. Miten saisi heille uskoa itseensä? Näillä vanhemmilla on rohkeutta ja viisautta hakea tukea itselleen ja lapsilleen. He ovat huomanneet ettei tarvitse yksin selvitä eivätkä he ole yksin ajatuksineen. He rakastavat suurella sydämellä lapsiaan, perhettään ja läheisiään. Toivon tuon rakkauden ja huolehtimisen määrän siirtyvän myös heihin itseensä. On valtavan hienoa olla osana tätä kokemusta ja kurssia. Kun seuraavan kerran tapaat puhaltelevan vanhemman tai ihmettelet hänen harhailevaa katsettaan, niin jos voisit pysähtyä ja sanoa hänelle jotain kannustavaa ja kaunista. Me kaikki vanhemmat tarvitsemme joskus sanoja, jotka itse jätämme itsellemme sanomatta. Olen kiitollinen, että saan olla osa tätä rohkeaa ja avointa porukkaa, jolta saan itsekin valtavasti voimaa. Nämä vanhemmat kannustavat toisiaan tavatessamme, ja heillä on valtava määrä empatiaa nettavana toisilleen.

Kohta starttaan autoni ja lähden kahvittelemaan ystävämummoni luokse. Tuo ihana ystäväni, joka on haudannut lapsensa, miehensä sekä sairastunut syövän ja joka sairastaa monia vakavia siarauksia. Joka kerta päädymme kahvittelun päätteeksi miettimään kuinka ihana onkaan elämä ja kuinka kauniita ovat hänen lapsenlapsensa sekä lapsenlapsenlapset. Hän tuumaa usein, että onpa hänellä ollut hyvä elämä ja onneksi on saanut elää myös riittävän terveenä. Halaus lähtiessä ja hän toivottaa minulle siunausta kertoen minun olevan hänen enkelinsä. Kyllä se on päinvastoin. Hän on minulle siunaus ja hän on minun enkelini.

Minun poikani ääni puhelimessa. Äitini ja siskoni rohkeus osallistua yhteen lehtiprojektiin kanssani. Ystävän ilmaisema ikävä seuraani kohden. Bonustyttären lähettämä sydän whatsapissa. Viestit, jotka ovat joka aamu odottamassa heräämistäni ja joissa aina toivotaan minulle hyvää. Viestit ihmisiltä, jotka haluavat tavata joko kahvilla tai jotain yhdessä tehden. Luonto. Terveys. Oman mielen tasapainottuminen. Moni asia, joita en edes älyä mainita.

Näihin minä haluan keskittyä vuoden harmaimpana päivänä. Olen realisti ja minussa elää pieni maailmanparantaja,mutta enemmän minussa elää kiitollisuus ja halu keskittyä hyvään. Näitä minä tarvitsen ja näitä minä haluan tuottaa lähelleni. Hengittäminen on helpompaa hyvän ollessa kahvipöydässä ja kiitollisuuden saatellessa unten maille.