Tasan kuukauden olen viettänyt rouvaspäiviä. Melko vähän sanoisi joku, joka on naimisissa ollut useamman vuoden tai jopa vuosikymmennen, mutta tämä avioliitto on toinen, joten jonkinlaista vertauskohtaa ja kokemusta avioliitosta on. Ensimmäinen avioliittoni ei ollut toivomusten kaltainen, mitä ilmeisemmin, sillä muuten tätä toista liittoa ei olisi tullut. 

Naisena tiedän, luonnollisesti, paljon ellen jopa kaikkea rakkaudesta ja parisuhteista. Miksikö? No siksi, että me naiset olemme lienee keksineet rakkauden, koska tiedämme, tai luulemme tietävämme, siitä niin kovin paljon. Kuuntelepa kahvipöytäkeskusteluita tai jos voisit roikkua puhelinlangoilla kuten sentraali Santra aikoinaan, niin jo selviäisi naisten suuri tietämys lemmenasioista. Nykynainen tietää seksistäkin enemmän kuin moni mies, mikäli juttuja kuuntelee. Naiset ovat rohkeampia, vaativampia ja tahtovat rikkoa rajoja ja lasikattoja. Lapset, miehet ja ainakin muiden parisuhteet ovat jatkuvan tutkinnan ja analysoinnin alla. Päteviä siis olemme, mutta kummallisen paljon meitä on eronneita. Johtuneeko miesten kyvyttömyydestä tai antamamme koulutus on vaajavanlaista tai tehotonta 

En voi sietää sanaa koulutus, kun se liitetään parisuhteeseen. On alentavaa asettaa kumpaakaan sukupuolta alisteiseen asemaan, jossa jokin minun määrittelemä toimintamalli olisi täydellinen ja toisen olisi se omakseen otettava. Varsinkin, kun kenelläkään ei ole oikeaksi todistaa sitä kuinka astiakaappi oikein täytetään tai sitä laitetaanko salaatti leivälle juuston alle vai päälle. Mieheni laittaa sen aina päälle ja minä kummastelen, mutta pidän mölyt mahassani, aina välillä. Ihmeellinen mies, mutta ei ole muuttanut salaatin paikkaa useista yhteisistä aamiaisista huolimatta. Oma tahto ja oma mieli. 

En hyväksy sanaa koulutus myöskään seksin saralla. Hyvän tähden. En tahtoisi olla mieheni koulutettavana eroottisella saralla, en koskettamisen tasolla enkä sanavaraston suhteen. Puhua voi ja on kuulemma suotavaakin, kunhan seksiä kuitenkin on. 

Vastuuta kantavat molemmat suhteen onnistumisesta ja etenemisestä. En siis yllättäen pidä siitäkään, että toinen vie ja toinen vikisee. No, ehkä on joku tilanne, johon tuo sopii, mutta kyseessä ei ole koulutustilanne vaan ehkä esim. lemmenhetki,  Miksi kummankaan pitäisi arjen keskellä olla toisen vietävänä? Vanha ajatus siitä, että mies on vahva ja päättäväinen saa useat naiset heikoksi, mutta samaan aikaan he vastustavat miesten ylivaltaa ja huutavat tasa-arvon perään. Huoh. 

Omaa aikaa ja tilaa toiselle, mutta niin, että ne lomittuvat saumattomasti ja yhteisen ajatuksen kera. Mahdotonta. Ajatustenlukukurssi on vielä keksimättä ja kahden ihmisen samalla aaltopituudelle asetettu tunnetaso on käytännössä mahdotonta. Keskustelemalla ja asiat julkituomalla siis. Raskasta ja vaativaa sillä olisi niin ihanaa olla kuin sipuli, jota vastapuoli hellästi kuorisi ja saisi loputlta salaisuutesi selville. Hiton paljon helpompaa sanoa suoraan, että kyllä, pidän enemmän suklaajäätelöstä kuin marjasmoothiesta. 

Onnistunko nyt toisella kierroksella? Toivottavasti. Olen ensimmäisellä kerralla tehnyt kaikki virheet, sortunut kliseiseen jankkaamisen ja mökötykseen. Muutamassa, ei avioliittoon johtaneissa, parisuhteissani olen käynyt jatkokursseja ja joutunut toteamaan parisuhteiden vaikeuden ja sen karikkokohdat. Ehkä mieheni ja minä olemme onnekkaita ja olemme suorittaneet parisuhdeviidakkoja, raivanneet useita polkuja ja todenneet, että osa johtaa umpikujaan tai suoraan vesiputoukseen. 

Niinpä minä puhun, silloin kun pystyn. Kun en pysty, niin sanon sen ja mieheni jää odottamaan. Jotta tämä systeemi toimisi, niin sen on sujuttava myös toiseen suuntaan, joten en voi odottaa mieheni puhuvan minulle aina kun minä olisin siihen valmis. Vaikeaa naiselle, mutta on nieltävä pettymys ja annettava tilaa. Kosketan, kuiskin lemmensanoja korvaan ja antaudun intohimon pyörteisiin. Mutta en loukkaannu, jos mieheni ei ole siihen valmis juuri tänään, ehtiihän sitä huomennakin. En kuule kaikkea, enkä näe. Onneksi, sillä en tahdo olla jatkuvan huomion kohteena itsekään ja itselle tarkoitettu jupina on joskus parempi jäädäkin vain itselle. Tärkeintä on varmasti rakastaa ja onneksi meidän kohdalla kumpikin vakuuttaa sitä tekevänsä. 

Muutama rakkauden tunteen todentava asia on selvinnyt. Minua naurattaa hänen kanssaan. Menen hiljaiseksi ja kuulen. Haluaisin ottaa häneltä huolet ja pelot kantaakseni ja nähdessäni hänen surun minuun sattuu. En tiedä kumpi minua ajatteluttaa enemmän. Se, että hän kuolee ja jään suremaan vai se, että minä kuolen ja hän jää yksin. Tahdon jakaa hänen kanssaan kokemukseni ja sen mitä minulle päivän aikana tapahtuu.

Viime yönä näin unta, että mieheni tahtoi minun asuvan muualla. Sen verran hän jousti, että vain joka toinen viikko riittäisi. Toive oli tullut ex-vaimolta ja mieheni mielestä se oli kohtuullinen ja toteutettavissa. Perkele, kun olin vihainen. Herätessäni epätoivoon, jouduin hengittelemään hetken, etten herättänyt vieressä nukkuvaa viatonta miestäni. Olisi pitänyt herättää jaa vaatia tilille tuo lurjus. Mietin, että kuinka pitkä aika sohvalla nukkumista korvaisi joutavat ehdotukset. Tunne unessa oli niin voimakas, että se kielii vain rakkaudesta. Se kielii pelosta, että jos mieheni tahtoisi erota, se olisi minusta kamalaa. 

Nukumme kuitenkin molemmat sängyssä ensi yönä. Kuukausi rouvana ja monta onneksi edessä. Viisampana kuin aiemmin? Ehkä, mutta onneksi edelleen uutta oppivana.