Herään. Vasen korvanlehteni on puuduksissa, joten käännän kylkeä ja keksityn seuramaan puutumisen häviämistä. Tunnen paineen helpottavan ja korvanlehteni kiittää ja palatuu toimintakuntoon. Samaan aikaan käyn mielessäni ajatuskulkua: maanantai, mutta en mene töihin, hiljaista, joten muut ovat lähteneet, tunnustelen päätäni, vain vähän särkyä ja nielaisen varovasti, edelleen kipeä kurkku, Tuloksen päätelmä, että eilen jo työnantajalle ilmoitettu sairaslomapäivä on aiheellinen. Silti pieni syyllisyyden piikki pistää kehooni, joka on hieman turta sekä unesta, että ilmeisesti viruksen jylläämisestä. 

Eilen oli sunnuntai ja usein meillä siivotaan. Mieheni myötätuntoisesti kehottaa lepäämään, mutta hänen huiskiessa pölyhuiskalla ja bonuspoikien imuroidessa omaa huonettaan, on kovin vaikea asettua potilaan asemaan. En pysty ja raahaudun keittiön ja kylpyhuoneen väliä. En saa mitään näkyvää aikaiseksi, mutta olen ainakin tekevinäni. Ruoan teen ainakin. Kaiken epämääräisen puuhasteluni keskellä käyn lepoasentoon, hetken vain huilaan. Sydämeni pumputtaa kohtuullisen kovaäänisesti, varmaan myös punastunut ylimääräisestä taakastaan ja saattaa olla hieman vihainenkin. Syke tasaantuu ja sydän huokaa helpotuksesta, mutta hetken päästä kiroaa ja ottaa lisävaihteen päälle, Minä menen taas. 

Mittaan kuumetta. Turhaan. Varsinaista kuumetta minulla ei ole ollut yli 20 vuoteen. Lämpöä jokunen kerta, mutta sitä ei kuumeeksi lasketa, joten en siis ole oikeasti sairas. Alilämmön puolelle tuppaa mittari jäämään lukemineen. Onko silloin sairas vai vähäisesti pukeutunut? Strepsils kurkkuun ja villasukat jalkaan. Päätä särkee, mutta kelläpä ei välillä särkisi. Yritän niistää, mutta koska minulla ei ole nuhaa, niin nenäliinä jää puhtaaksi. Voin käyttää sitä myöhemmin. Olenko siis luulosairas? Kuuntelen kehoani, joka tuntuu narahatelevan askeleiden alla ja kiittää makuuasennosta. 

Joudun pohtimaan, olenko liian pienestä kotiin jäävä työntekijä. Pitäisikö vain ottaa viisi Buranaa, pari Finrexiä ja niiskauttaa nenäsumutetta, sitä 1mg vahvuista, joka takaa esteettömän hengityksen moneksi tunniksi. Nuhaa ei toki ole, mutta poskiontelot ovat hiton turvoksissa. Taidan olla vain laiska, mutta 12 tunnin yöunet eivät riitä väsymyksen poistamiseen ja muutama tunti heräämisen jälkeen huomaan herääväni ja tyynylle on valunut kuolavana. Tuntien ja tuntien pohdinnan jälkeen tajuan, etten ole työkuntoinen, en juurikaan parisuhdekuntoinen enkä varsinkaan siivouskuntoinen. Miksi hitossa siis teen itsestäni tärkeämpää kuin olen? 

Aamukahvin jälkeen istun sohvalla ja poden syyllisyyttä kotona istumisesta. Muistelen sairaushistoriaani ja totean sen olevan kohtuullisen lyhyt ja epäilen sen olevan myös tavanomainen. Muutama sairaspäivä vuodessa luetaan varmasti normaaliksi. Pureskelen Turkinpippuria ja sen sisällä oleva salmiakkijauho leviää lohduttavasti kitalakeeni. Ikkunasta avautuu syksyinen näky ja kadulta kantautuu lakaisukoneen tasainen hyrinä. Mietin ja muistelen aikoja, jolloin sairastaminen oli mahdotonta. Pienet lapset ja arki. Jokainen, joka sitä on kokeillut tietää ettei silloin sairasteta. Ei ainakaan silloin, jos on yksinhuoltaja eikä omaa vahvaa tukiverkkoa ympärillään. Kaikilla ei ole apuun rientäviä isovanhempia, mutta ei myöskään tukeaan tarjoavaa kumppania. Ei ole lupa sairastaa muutoin kuin yöllä ja ehkä päiväuninen aikaan. 

Työpaikoilla arvostetaan terveitä työntekijöitä. Tuntuu, että joskus on suorastaan kilpailua siitä, kuka on sairaimpana töissä. Vertaillaan Buranan syönnin määrää ja niiskuttamisen viikkokestoa. Kuinka siinä sitten kehtaa jäädä kotiin, kun ei ole kuumettakaan? Iso osa ihmisistä kehuskelee sillä, että ei ole koskaan sairas. Valkosipulia, sinkkiä ja C-vitamiinia. Lisäannos D- vitamiinia ja hyppäys avantoon. Pahoittelen, että olen vain tavallinen keski-ikäinen nainen, joka tuntuu välillä antavan periksi kehonsa tuntemuksille. Tämän ajatuskulun tuloksena kuohahtaa kiukku, itseä kohtaan ja vaadin lopettamaan ruikuttamisen. Lehdissäkin sanotaan, että pysy kotona. Ihmiset sanovat, että hyvän tähden sentään, sairasta vain ihan rauhassa. Tarkoittavatko sitä vai ovatko samaan aikaan parempia, kun ovat itse Buranan avuin jo kolmatta päivää töissä?

En siis ole vakavasti sairas, kun saatan näitä mietiskellä. Vakavan sairauden myötä nämä turhanpäiväiset tuumaukset lentäisivät romukoppaan ja näkökulmani kääntyisi 360 astetta, näin luulen. Totta on kuitenkin se, että näitä ajatellessa tiedän, etten ole ainoa. Meitä riivaa marttyyriuden ja korvaamattomuuden ajatukset. Toisaalta pidämme itseämme niin ainutlaatuisina, että kuuntelemme kehomme jokaista pihausta emmekä vahingosskaan mene töihin, jos pääsi yksi aivastus. Jommin kummin. Sairastamien ei ole helppoa. Jäänkin pureskelemaan lisää Turkinpippureita ja tutkailen kehoani, jotta tietäisin olenko jo huomenna työkunnossa. 

Toisaalta voisin googlettaa miesflunssan oireiston ja omia käytösmallin……….